Tulipas kommenttia ja kysymystä edellisen tekstin loppuun, ja vastaan nyt siis pariin kysymykseen. Sama laittaa tänne blogiin, niin saa toisetkin lukea! Yritän nyt muistella siis joitakin "elämän tosiseikkoja" Englannista, ennen kuin palaan nykyhetkeen ja ensimmäiseen työpäivääni täällä Oulussa.
Ihan aluksi pari vinkkiä jokaiselle, joka harkitsee au pairiksi lähtemistä, ihan minne päin maailmaa tahansa.
1) Lähde järjestön kautta, ehdottomasti! Vaikka kuinka olisit varma siitä, että tuleva perheesi on täydellinen, et voi koskaan tietää mitä tuleman pitää. Kolmen brittiperheen perusteella voin sen sanoa syvällä kokemuksen rintaäänellä, että ulkokuori ja arkitodellisuus ovat eri asia. (No okei, minulla sattui huono tuuri, mutta kannattaa varautua kaikkeen!) Järjestön kautta sinua ei ainakaan voida pitää orjatyöläisenä ja on selkeää, mitä työtehtäviisi kuuluu.
2) Perille päästyäsi, tehkää kirjallinen sopimus, jossa tulee ilmi kaikki tarpeellinen. Palkka, työtehtävät, työtunnit, vapaapäivät (ja vapaapäivien työtehtävät)... Sopikaa myös siitä, millaiset rahoitukset hoidat itse, ja mitä perhe maksaa sinulle.
3) Sopikaa palkanmaksupäivä, ja vaadi palkkasi sovittuna päivänä kokonaisuudessaan.
4) On myös mukavaa tietää, saatko viettää viikonloppuja pois kotoa. Kaikki eivät saa, eikä myöskään kaverien kotiintuonti onnistu joka perheessä.
Siinäpä tuli näin äkkiseltään muutama asia, jotka itseltä jäi hoitamatta, ja jotka näin jälkikäteen tuntuvat isoilta asioilta, jotka olisi kannattanut selvitellä kuntoon.
Ja Elinan kysymyksiin ("Oliko siellä kuinka alkeellista? Siis tarkoitan lähinnä suihkuja, ruokia.. Söikö perhe paljon rasvaista ruokaa?") sitten. Alkeellista ei nyt varsinaisesti ollut, mutta ainakin erilaista.
Kolmesta perheestäni kahdella ei ollut tiskikonetta, joten jouduin tiskaamaan kaiken käsin. En kyllä osaa sanoa kuinka yleistä se on. Epäkäytännöllisintä mielestäni oli kodinhoitohuoneiden puuttuminen, ja pyykinhuolto tapahtui pääasiassa ahtaissa keittiöissä - märät pyykit ripustettiin makuuhuoneisiin kuivumaan, ja silityshommat tuli tehtyä milloin missäkin. Kylppärit oli missä mitäkin, oikeita suihkuja kuitenkin löytyy harvassa ihan yleisesti ottaen. Ja jos suihku löytyy, niin paineella siitä ei saa vettä tulemaan juuri missään. Yhdessä paikassa minulla ei lämmin vesi loppunut koskaan, kahdessa paikassa en tainnut käydä kuin kerran tai pari täysin lämpimässä suihkussa/kylvyssä. Siis siellähän kylvetään! Aluksi vierastin käytäntöä, mutta kun siihen kerran oppi, niin sitä oikein odotti vapaapäivän aamua, kun sai syöksyä kuumaan ammeeseen lojumaan. Talot ovat jäääääätävän kylmiä, vieläkin palelee ajatus ikkunan alta puhaltavasta tuulesta. Lasit kun olivat yksinkertaisia, eikä mitään tiivisteitä tai muita tunnettu, niin suurimmassa osassa huoneista vetää. Ja lämmityksiä ei raskita pitää päällä kuin joskus - sähkö kun on kallista. Siis kylmät talot ja kylmät suihkut, joihin on totuteltava. Lohduttavaa on tietää, että niihin kyllä tottuu.
Ruuista minulla ei juurikaan ole kokemusta. Cottage pie tuli tutuksi kuten myös ranskanperunat rasvaa tihkuvien sitkeiden lihojen kera sekä erilaiset pastaruuat. Ensimmäisessä perheessä laitettiin harvoin muuta ruokaa kuin paahtoleipiä, paahtoleipiä ja paahtoleipiä, milloin minkäkin kanssa. Toisessa perheessä ruokailtiin kyllä joka ilta, aina joskus 9-10 aikaan. Ruoka oli herkullista! Joka päivä oli alkupalasta (mahdollisesti 2 erilaista) kaikkea aina jälkiruokaan asti. Oli salaattia, vihanneksia (paistettuja ja tuoreita), hedelmiä, kalaa eri tavoin laitettuna, piirakoita jne. Namnam! Ja viimeisessä paikassa en sitten syönyt juuri mitään - en osaa sanoa mitä perhe söi, kun M ei minulle asti laittanut ruokaa. Jotakin siellä käryytettiin. Kannattaa muistaa, että 90% Englannissa olleista au paireista tulee lihonneena takaisin kotiin. Toiset vain lihoo enemmän, toiset vähemmän: puhutaan yleisesti Englannin 10 kilosta.
Muutamia mieleenjääneitä "kummallisuuksia" Englannissa:
1) Maitopullot. Tyhjät pullot jätettiin ulko-oven eteen, ja 2 kertaa viikossa maitomies kävi täyttämässä ne.
2) Posti. Postipojat toivat paketin kuin paketin ovelle - keltainen kuljetus toimi.
3) Kokolattiamatot. Hyi hirveä miten epähygienistä (jos olette lukeneet aiempia tekstejä, tiedätte mistä puhun - lattialle pissailut ja kakkailut, kuraiset koirat jne). Mutta toisaalta ihanan lämpimät kylminä aamuina.
4) Vasemmanpuoleinen liikenne. Siihen totutteluun meni aikaa. Onneksi tien reunassa suojatien kohdalla luki maassa joko "look left" tai "look right" ja vielä nuoli perässä estämässä väärinkäsityksiä.
5) Teen litkiminen. Teetä juotiin aamupalaksi, luonaaksi, välipalaksi, illalliseksi jne. Ja maitoa mustaan teehen.
6) Metrokartta ja metrot. Hui hirvitys aluksi niitä sokkeloita ja sekaannuksia suljetuilla pysäkeillä. Ei sovi unohtaa "mind the gap":ia ja "mind the closing doors":ia. Eikä oysteriä, joka tyhjeni aivan liian usein.
7) Double deckerit. Punaiset kaksikerroksiset bussit, hurjapäiset kuskit, ja kuulutukset lähtöpysäkistä, päätepysäkistä ja seuraavasta pysäkistä.
8) Porttivahdit. Ne oli hauskoja sällejä, säilö ihmisten postipaketteja, matkalaukkuja ja muuta mukavaa kopissaan. Ja aukoivat yövuorossa autopuomia myöhäisille kotiintulijoille.
9) Kamalat varashälytyssysteemit. Pitivät kamalaa meteliä, ja kaikki koodit piti osata ulkoa. Oli aamukoodia, koira kotona -koodia, kaikki ulkona -koodia, kotiintulokoodia, yökoodia jne. Ja sitten se, mitä ovia sai aukoa minkäkin koodin aikana.
10) Kaasuhellat ja -uunit! Mikä kamala laite... Yritäppä paistaa suklaapiirakkaa uunissa, kun lämpötilavaihtoehtoja on gas 1:stä gas 5:een. Millehän lämpötilalle laitetaan. Ja milloin uuni on valmis?
Tulipa nyt muisteluta vähän Englannin ihmeitä, ja palaan siis tähän päivään. Tosin teen sen vain lyhyesti, koska maha huutaa ruokaa. Eli aamulla kaasuttelin uuden-huomenna-minun kämppäni pihalle auton parkkiin, ja sieltä kävelin Sokos hotelli Arinaan Rotuaarille. Meitä oli siellä 4 uutta työntekijää, ja päivä oli pelkkää perehdytystä. Työsopimusta ei saatu tehtyä, kun ohjelma vastusti, ja seuraava työpäivä on vasta maanantaina. Positiivistä on se, että ehdin viikonlopun aikana hyvin muuttaa asuntooni, ja että sattui aaaainakin yksi mahdottoman mukava tyttö samaan porukkaan. Ja mehän tunnettiin vaikka kuinka paljon samoja ihmisiä, kun ruvettiin kaivelemaan asioita. Kivaa!
Nyt sitten syömään...
torstai 27. marraskuuta 2008
tiistai 25. marraskuuta 2008
Kuviot selkenevät
Eilinen oli mahtava päivä! Aamulla olin vielä autuaan tietämätön kaikista päivän yllätyksistä. Ensinnäkin nukuin liian pitkään, ja sitten minulla tuli hirmuinen kiire, kun olin luvannut lähteä äitille makutuomariksi silmälasien ostoon, ja puoli kahdeltatoista piti olla jo menossa Ouluun. Ja heräsin tosiaan vasta puoli yhdeltätoista. Nopeasti siis käväsin suihkussa ja niin sitä mentiin.
Taas menossa Ouluun. Eipä vasta ollutkaan kuin kolmas kerta viikon sisällä: viime viikon maanantaina ajelin itse sinne tiistain työhaastattelua varten, tiistai-iltana tulin takaisin Tornioon; keskiviikkoiltana taas Ouluun torstain työhaastattelua varten ja perjantaiaamuna kukonlaulunaikaan takaisin taas Tornioon täällä pidettävää työhaastattelua varten. Olipa sekin reissu, se kun piti herätä puoli viideltä perjantaiaamuna... No, siitä ehkä lisää vähän myöhemmin. Tosiaan sitä taas istuttiin autossa ja tutut maisemat vilisivät ikkunoista. Olo oli uninen ja taisin nukahtaakin. Sitten soi puhelin. Kesti kyllä hetken aikaa ennen kuin tajusin mikä puhelu se oikein oli. Olin siis tosiaankin saanut töitä! Tiistain haastattelussa oli lykästänyt, ja minusta tulee Sokoshotelli Arinaan kerroshoitaja. Muutto Ouluun pikimmiten ja torstaiaamuna yhdeksäksi töihin. Huh huh ja iso wau. Valtava paino tipahti harteilta ja jo alkoi hymyilyttää. Vielä kämppä pitäisi löytyä...
Onneksi otin läppärin mukaan, ja kun Oulussa sitten mentiin subille, kaivoin koneen esiin ja vuokrakämppiä katsomaan. Viisi vaihtoehtoa kaivoin esiin, joista isän kanssa todettiin kaksi potentiaaliseksi vaihtoehdoksi, ja joihin sovittiin esittely vielä samalle illalle. Ensimmäinen vaihtoehto oli kaksio keskustassa, neliöitä vallan riittävästi, ja vuokraakin ihan kiitettävästi - 500e/kk+vesi+sähkö ja sisältää lämmitystolpalla ja katoksella varustetun autopaikan. Paitsi ettei minulla ole autoa. Toinen vaihtoehto oli yksiö Kynsilehdossa, vuokra 460e/kk sis. sähkön, veden, internetin ja kaiken muun mukavan. Ensin päätettiin mennä katsomaan keskustan kämppää, Kynsilehto kun on sen verran kaukana kuitenkin. Ja johan tärppäs! Pääsin kämppään ja päätin, että that's it! Loistava sijainti, mukava kaikin puolin, koko sisusta rempattu vuosi sitten ja muutenki mahottoman mukava paikka. Eipä tarvinnut toista paikkaa käydä katsomassakaan.
Ikävästi alkanut päivä eteni aika mukavasti - aamulla olin vielä työtön ja illalla minulla oli jo työpaikka ja kämppä. Huomenna sitten kamat autoon ja Ouluun, ja perjantaina saan siirtää itseni uuteen asuntoon, kun edelliset vuokralaiset siirtävät itsensä pois.
Joo, ja tosiaan se viime perjantai. Olin Myllyojalla yötä kaverilla, ja rahattomana minun piti tietenkin päästä sitten toisen kaverin kyydillä Tornioon. Junaan ei ollut varaa (eikä ole vieläkään), joten kiitollisena turvauduin rekkakuskikaveriini. Se päätti aloittaa työt puoli kuudelta aamulla, eikä minulla sitten ollut asiaan mutisemista. Tupoksesta siis kaveri aikoi siihen aikaan lähteä liikkeelle, ja jostakin pitäisi sitten lasti hakea - tarkasta lastauspaikan sijainnista ei tietoa. Piti siis lähtiessä ottaa minut kyytiin, mikä tarkoittaa sitä, että oli käveltävä jonnekin isomman tien varteen. Aluksi sovittiin, että menen Kuusamon risteykseen, mutta sitten tultiin siihen tulokseen, että se ramppi on vähän hankala rekalle, joten minun piti sitten aikaisemmalle rampille kävellä jonnekin Raksilan kulmille. Mikä lie... Matkaa sinne oli viitisen kilometriä, joten jos kuski lähtee Tupoksesta puoli kuudelta, niin kaiken logiikan mukaan minun piti lähteä Myllyojalta kipsuttelemaan korkkareissani viimeistään viideltä. Aamulla.
Parin tunnin yöunien jälkeen heräsin puhelimen piipitykseen, kiskoin hynttyyt niskaan, nappasin ruisleipäpalan mukaan ja puskin itseni ulos jäätävään tuuleen ja pakkaseen. Oli vielä säkkipimeää, ja liikenteessä ei ollut muita kuin hieman uninen postinkantaja. Aloitin pitkän taipaleen kohti paikkaa,jonne piti päästä, mutten tarkalleen tiennyt miten sinne pääsee. Jossain vaiheessa päättelinkin jo, että taidan olla vähän myöhässä aikataulusta, joten ei muuta kuin reippaammasti töppöstä toisen eteen. Ja liukastelua ja luistelua ja nilkkojen hajoittamista hiekoittamattomilla teillä. Mutta hetkinen, kaveri oli luvannut soittaa Tupoksesta lähtiessään, eikä puhelua vieläkään kuulunut. Kello oli jo kymmentä vaille kuusi, kun lopulta selvisin perille, eikä toisesta kuulunut mitään. Ja sitten se soitti, pahoitteli myöhästymistä ja lähti ajelemaan. Parinkymmenen minuutin palelutärinä tiedossa. Siitä onneksi selvittiin väsymyksen avulla - aivot oli vielä narikassa.
Viimein mäentakaa näkyi tervetullut näky - oranssi Herajärven rekka. Ei muuta kuin kyytiin lämmittelemään ja nokka kohti lastauspaikkaa. Minnehän navigaattori neuvoo? Pahalta se kyllä näytti, että sinne ohjataan, mistä olin juuri tullut. Kyllä, Kuusamon rampista ylös (siihen olisi ollut matkaa vain 2km), ja joo...siitä ohi, tuolla olin yötä (tieltä n.500m sivuun). Jaha. No, oikea paikka löytyi, ja palatessa yöpaikan ohi ajettiin kello n. 8.00. Jos oltaisiin viitsitty selvitellä paikkoja perinpohjin edellisiltana, olisin saanut nukkua 3 tuntia pidempään eikä olisi tarvinnut kävellä puolta kilometriä kauemmaksi. Ihanaa! Tornioon kuitenkin ehdittiin aikataulussa, ja sain kyydin kotiovelle asti. Sitten ei muuta kuin vähän taas leipää suuhun ja työhaastatteluun. Paitsi ettei Volvonrämä halunnut lähteä käyntiin, ja siinä yrittäessä aika kului... Sitten kun huomasin, että voin lähteä pyörällä, kello oli jo siinä ja siinä ehdinkö pyörälläkään enää. Enkä todellakaan ehtinyt, kun ensinnäkin pyöränavain oli hukassa ja toiseksi pyöränlukko jäässä ja kolmanneksi armoton vastatuuli. Myöhästyin 5 minuuttia työhaastattelussa ja sanoin hyvästit sille työpaikalle.
Onneksi kuitenkin sain sen mieluisimman paikan, eli hotellinsiivousjobin! Nyt pitäisi alkaa lappaa tavaroita laatikoihin jo kovaa kyytiä, että saan huomenna mahdollisimman paljon vietyä. Viikonloppuna sitten kai loput.
Taas menossa Ouluun. Eipä vasta ollutkaan kuin kolmas kerta viikon sisällä: viime viikon maanantaina ajelin itse sinne tiistain työhaastattelua varten, tiistai-iltana tulin takaisin Tornioon; keskiviikkoiltana taas Ouluun torstain työhaastattelua varten ja perjantaiaamuna kukonlaulunaikaan takaisin taas Tornioon täällä pidettävää työhaastattelua varten. Olipa sekin reissu, se kun piti herätä puoli viideltä perjantaiaamuna... No, siitä ehkä lisää vähän myöhemmin. Tosiaan sitä taas istuttiin autossa ja tutut maisemat vilisivät ikkunoista. Olo oli uninen ja taisin nukahtaakin. Sitten soi puhelin. Kesti kyllä hetken aikaa ennen kuin tajusin mikä puhelu se oikein oli. Olin siis tosiaankin saanut töitä! Tiistain haastattelussa oli lykästänyt, ja minusta tulee Sokoshotelli Arinaan kerroshoitaja. Muutto Ouluun pikimmiten ja torstaiaamuna yhdeksäksi töihin. Huh huh ja iso wau. Valtava paino tipahti harteilta ja jo alkoi hymyilyttää. Vielä kämppä pitäisi löytyä...
Onneksi otin läppärin mukaan, ja kun Oulussa sitten mentiin subille, kaivoin koneen esiin ja vuokrakämppiä katsomaan. Viisi vaihtoehtoa kaivoin esiin, joista isän kanssa todettiin kaksi potentiaaliseksi vaihtoehdoksi, ja joihin sovittiin esittely vielä samalle illalle. Ensimmäinen vaihtoehto oli kaksio keskustassa, neliöitä vallan riittävästi, ja vuokraakin ihan kiitettävästi - 500e/kk+vesi+sähkö ja sisältää lämmitystolpalla ja katoksella varustetun autopaikan. Paitsi ettei minulla ole autoa. Toinen vaihtoehto oli yksiö Kynsilehdossa, vuokra 460e/kk sis. sähkön, veden, internetin ja kaiken muun mukavan. Ensin päätettiin mennä katsomaan keskustan kämppää, Kynsilehto kun on sen verran kaukana kuitenkin. Ja johan tärppäs! Pääsin kämppään ja päätin, että that's it! Loistava sijainti, mukava kaikin puolin, koko sisusta rempattu vuosi sitten ja muutenki mahottoman mukava paikka. Eipä tarvinnut toista paikkaa käydä katsomassakaan.
Ikävästi alkanut päivä eteni aika mukavasti - aamulla olin vielä työtön ja illalla minulla oli jo työpaikka ja kämppä. Huomenna sitten kamat autoon ja Ouluun, ja perjantaina saan siirtää itseni uuteen asuntoon, kun edelliset vuokralaiset siirtävät itsensä pois.
Joo, ja tosiaan se viime perjantai. Olin Myllyojalla yötä kaverilla, ja rahattomana minun piti tietenkin päästä sitten toisen kaverin kyydillä Tornioon. Junaan ei ollut varaa (eikä ole vieläkään), joten kiitollisena turvauduin rekkakuskikaveriini. Se päätti aloittaa työt puoli kuudelta aamulla, eikä minulla sitten ollut asiaan mutisemista. Tupoksesta siis kaveri aikoi siihen aikaan lähteä liikkeelle, ja jostakin pitäisi sitten lasti hakea - tarkasta lastauspaikan sijainnista ei tietoa. Piti siis lähtiessä ottaa minut kyytiin, mikä tarkoittaa sitä, että oli käveltävä jonnekin isomman tien varteen. Aluksi sovittiin, että menen Kuusamon risteykseen, mutta sitten tultiin siihen tulokseen, että se ramppi on vähän hankala rekalle, joten minun piti sitten aikaisemmalle rampille kävellä jonnekin Raksilan kulmille. Mikä lie... Matkaa sinne oli viitisen kilometriä, joten jos kuski lähtee Tupoksesta puoli kuudelta, niin kaiken logiikan mukaan minun piti lähteä Myllyojalta kipsuttelemaan korkkareissani viimeistään viideltä. Aamulla.
Parin tunnin yöunien jälkeen heräsin puhelimen piipitykseen, kiskoin hynttyyt niskaan, nappasin ruisleipäpalan mukaan ja puskin itseni ulos jäätävään tuuleen ja pakkaseen. Oli vielä säkkipimeää, ja liikenteessä ei ollut muita kuin hieman uninen postinkantaja. Aloitin pitkän taipaleen kohti paikkaa,jonne piti päästä, mutten tarkalleen tiennyt miten sinne pääsee. Jossain vaiheessa päättelinkin jo, että taidan olla vähän myöhässä aikataulusta, joten ei muuta kuin reippaammasti töppöstä toisen eteen. Ja liukastelua ja luistelua ja nilkkojen hajoittamista hiekoittamattomilla teillä. Mutta hetkinen, kaveri oli luvannut soittaa Tupoksesta lähtiessään, eikä puhelua vieläkään kuulunut. Kello oli jo kymmentä vaille kuusi, kun lopulta selvisin perille, eikä toisesta kuulunut mitään. Ja sitten se soitti, pahoitteli myöhästymistä ja lähti ajelemaan. Parinkymmenen minuutin palelutärinä tiedossa. Siitä onneksi selvittiin väsymyksen avulla - aivot oli vielä narikassa.
Viimein mäentakaa näkyi tervetullut näky - oranssi Herajärven rekka. Ei muuta kuin kyytiin lämmittelemään ja nokka kohti lastauspaikkaa. Minnehän navigaattori neuvoo? Pahalta se kyllä näytti, että sinne ohjataan, mistä olin juuri tullut. Kyllä, Kuusamon rampista ylös (siihen olisi ollut matkaa vain 2km), ja joo...siitä ohi, tuolla olin yötä (tieltä n.500m sivuun). Jaha. No, oikea paikka löytyi, ja palatessa yöpaikan ohi ajettiin kello n. 8.00. Jos oltaisiin viitsitty selvitellä paikkoja perinpohjin edellisiltana, olisin saanut nukkua 3 tuntia pidempään eikä olisi tarvinnut kävellä puolta kilometriä kauemmaksi. Ihanaa! Tornioon kuitenkin ehdittiin aikataulussa, ja sain kyydin kotiovelle asti. Sitten ei muuta kuin vähän taas leipää suuhun ja työhaastatteluun. Paitsi ettei Volvonrämä halunnut lähteä käyntiin, ja siinä yrittäessä aika kului... Sitten kun huomasin, että voin lähteä pyörällä, kello oli jo siinä ja siinä ehdinkö pyörälläkään enää. Enkä todellakaan ehtinyt, kun ensinnäkin pyöränavain oli hukassa ja toiseksi pyöränlukko jäässä ja kolmanneksi armoton vastatuuli. Myöhästyin 5 minuuttia työhaastattelussa ja sanoin hyvästit sille työpaikalle.
Onneksi kuitenkin sain sen mieluisimman paikan, eli hotellinsiivousjobin! Nyt pitäisi alkaa lappaa tavaroita laatikoihin jo kovaa kyytiä, että saan huomenna mahdollisimman paljon vietyä. Viikonloppuna sitten kai loput.
sunnuntai 16. marraskuuta 2008
Tulevaisuus ja tietämättömyys
Nyt on kysely blogin kohtalosta ohi, ja tässä vähän tuloksia:
Ylivoimainen voittaja on siis
1. Jatka arkielämän kommellusten kirjoittelua, 17 ääntä,
joten sillä jatketaan eteenpäin.
Mahdollisesti myös näitä tullaan näkemään blogissani:
2. Pukkaa kuvaa tulemaan, 7 ääntä, ja
3. Kirjoittele runoja ja tajunnan virtaa, 4 ääntä.
Kuka tietää, kuvia varmaankin on tulossa, toivotaan ainakin niin!
Ääniä saivat myös
4. Pohdiskele kaikkea, 3 ääntä ja
5. Jätä tällaisekseen, anna olla; 2 ääntä,
joten saa nähdä kuinka käy. En usko, että ainakaan raskin jättää tätä tällaisekseen.
Yhtään ääntä ei saanut kohta "Poista koko roska", eikä kohta "Jotain muuta", joten jätetäänpäs ne omaan arvoonsa. Blogi siis jatkaa taivaltaan, toivottavasti keräten lukijan sieltä toisen täältä, vaikkei elämäni nyt enää niin eksoottista olekaan kuin hullussa Britanniassa.
Moni on kysellyt, mitä teen nyt. Nyt juuri tällä hetkellä ja tulevaisuudessa - kummastakaan en oikein tiedä. Ei, en todellakaan tiedä mitä teen tällä hetkellä! Yritän etsiä töitä, ja yritän tehdä järkeviä ratkaisuja. Tärkeintä tällä hetkellä olisi ehkä selvittää, mitä minä oikeasti itse haluan. Olisi kiva tehdä jotain, mihin minulla ei ole mahdollisuutta sitten todennäköisesti moneen vuoteen, mutta mitä sellainen on? Haluan nauttia, haluan vähän aikaa pysyä kuitenkin paikoillaan ja tuntea olevani turvassa. Vai haluanko? Jaksanko olla paikoillaan? Kuten huomaatte, en tiedä mitä aion tehdä. Minulla ei ole aavistustakaan! Tällaiseen tilanteeseen joutuu herkästi, kun hyvin tehdyt suunnitelmat romahtavat, ja tuntuu kuin matto olisi vedetty alta. Jaloilleen on niin mielettömän vaikea päästä ja olo on kuin päähän iskun saaneella. Sisällä huutaa ääni "mitä minä teen, mitä minä haluan tehdä" ja järki huutaa takaisin "ole hiljaa, pitää ajatella". Siitäkös soma sota syttyy, ja tyttö hämmentyy omasta itsestään.
Lukijat toivoivat arkielämän kommelluksia, mitä minulle kyllä sattuu ja paljon. Nyt on valitettavasti ajatukset vähän lukossa, eikä oikein juttua irtoa. Olihan mulla toki synttärit viime viikolla, ja tyttäret kävivät kyläilemässä. Hauskaa oli, kertakaikkiaan!, ja sai taas kunnon naurut naurettua. Sain lahjaksi kaikkea, mitä 19-vuotias (musiikki-intoilija) tyttö vain voi tarvita:
kirja Rotumies - opas miehen valintaan (no kotiväeltä tietenkin, ja kirja on saanut aikaan monta hihityskohtausta yksinäisessä lukunurkassani)
no se mies sitten - Kevin-barbi, jonka oli tarkoitus vastata mun miesihannetta, mutta jolla olikin liian lyhyet kädet ja koukkupolvet
auto - Corvette 1958, valitettavasti vain pienoismalli (Rolls-Royce tulee kuulemma jälkikäteen)
soittimia - muovisaksofoni, jolla voi soittaa mystisiä (epävireisiä) jazz-sointuja illan hämärään, ja c-duuri huuliharppu, jolla opin jo soittamaan monta kivaa laulua
ja viimeisimpänä, joskaan ei vähäisimpänä Laulu isolla ällällä.
Kun tytöt sitä lauloivat, en tiennyt itkeäkö vai nauraa, joten tein vähän molempia. Hilpeä ilta oli, lauleltiin, ja soiteltiin vähän pianoa ja huuliharppua ja saksofonia. Syötiin! Ja saatiin illan päälle yksi miesseuralainenkin paikalle, joka taisi olla aika pökerryksissä parin tunnin jälkeen meidän jutuista ja hillittömästä nauramisesta. Toivottavasti ei aivan kamalaa järkytystä kokenut. Luultavasti ei, kun eilen illalla saatiin sitten sen luona käydä kahvilla.
Tässä pitäisi kai vääntäytyä ylös sängynpohjalta, kävästä suihkussa, ja pistää nokkansa lumiseen pakkasilmaan. Kello käy jo pitkällä iltapäivää, ja mie vielä täälä.
Ylivoimainen voittaja on siis
1. Jatka arkielämän kommellusten kirjoittelua, 17 ääntä,
joten sillä jatketaan eteenpäin.
Mahdollisesti myös näitä tullaan näkemään blogissani:
2. Pukkaa kuvaa tulemaan, 7 ääntä, ja
3. Kirjoittele runoja ja tajunnan virtaa, 4 ääntä.
Kuka tietää, kuvia varmaankin on tulossa, toivotaan ainakin niin!
Ääniä saivat myös
4. Pohdiskele kaikkea, 3 ääntä ja
5. Jätä tällaisekseen, anna olla; 2 ääntä,
joten saa nähdä kuinka käy. En usko, että ainakaan raskin jättää tätä tällaisekseen.
Yhtään ääntä ei saanut kohta "Poista koko roska", eikä kohta "Jotain muuta", joten jätetäänpäs ne omaan arvoonsa. Blogi siis jatkaa taivaltaan, toivottavasti keräten lukijan sieltä toisen täältä, vaikkei elämäni nyt enää niin eksoottista olekaan kuin hullussa Britanniassa.
Moni on kysellyt, mitä teen nyt. Nyt juuri tällä hetkellä ja tulevaisuudessa - kummastakaan en oikein tiedä. Ei, en todellakaan tiedä mitä teen tällä hetkellä! Yritän etsiä töitä, ja yritän tehdä järkeviä ratkaisuja. Tärkeintä tällä hetkellä olisi ehkä selvittää, mitä minä oikeasti itse haluan. Olisi kiva tehdä jotain, mihin minulla ei ole mahdollisuutta sitten todennäköisesti moneen vuoteen, mutta mitä sellainen on? Haluan nauttia, haluan vähän aikaa pysyä kuitenkin paikoillaan ja tuntea olevani turvassa. Vai haluanko? Jaksanko olla paikoillaan? Kuten huomaatte, en tiedä mitä aion tehdä. Minulla ei ole aavistustakaan! Tällaiseen tilanteeseen joutuu herkästi, kun hyvin tehdyt suunnitelmat romahtavat, ja tuntuu kuin matto olisi vedetty alta. Jaloilleen on niin mielettömän vaikea päästä ja olo on kuin päähän iskun saaneella. Sisällä huutaa ääni "mitä minä teen, mitä minä haluan tehdä" ja järki huutaa takaisin "ole hiljaa, pitää ajatella". Siitäkös soma sota syttyy, ja tyttö hämmentyy omasta itsestään.
Lukijat toivoivat arkielämän kommelluksia, mitä minulle kyllä sattuu ja paljon. Nyt on valitettavasti ajatukset vähän lukossa, eikä oikein juttua irtoa. Olihan mulla toki synttärit viime viikolla, ja tyttäret kävivät kyläilemässä. Hauskaa oli, kertakaikkiaan!, ja sai taas kunnon naurut naurettua. Sain lahjaksi kaikkea, mitä 19-vuotias (musiikki-intoilija) tyttö vain voi tarvita:
kirja Rotumies - opas miehen valintaan (no kotiväeltä tietenkin, ja kirja on saanut aikaan monta hihityskohtausta yksinäisessä lukunurkassani)
no se mies sitten - Kevin-barbi, jonka oli tarkoitus vastata mun miesihannetta, mutta jolla olikin liian lyhyet kädet ja koukkupolvet
auto - Corvette 1958, valitettavasti vain pienoismalli (Rolls-Royce tulee kuulemma jälkikäteen)
soittimia - muovisaksofoni, jolla voi soittaa mystisiä (epävireisiä) jazz-sointuja illan hämärään, ja c-duuri huuliharppu, jolla opin jo soittamaan monta kivaa laulua
ja viimeisimpänä, joskaan ei vähäisimpänä Laulu isolla ällällä.
Kun tytöt sitä lauloivat, en tiennyt itkeäkö vai nauraa, joten tein vähän molempia. Hilpeä ilta oli, lauleltiin, ja soiteltiin vähän pianoa ja huuliharppua ja saksofonia. Syötiin! Ja saatiin illan päälle yksi miesseuralainenkin paikalle, joka taisi olla aika pökerryksissä parin tunnin jälkeen meidän jutuista ja hillittömästä nauramisesta. Toivottavasti ei aivan kamalaa järkytystä kokenut. Luultavasti ei, kun eilen illalla saatiin sitten sen luona käydä kahvilla.
Tässä pitäisi kai vääntäytyä ylös sängynpohjalta, kävästä suihkussa, ja pistää nokkansa lumiseen pakkasilmaan. Kello käy jo pitkällä iltapäivää, ja mie vielä täälä.
lauantai 8. marraskuuta 2008
5. päivä Suomessa
Isä tuossa kävi kysäsemässä, että vieläkö olen Englannissa, muutama päivä jäljellä. Oli kuulema jäänyt blogi kesken, ja pitäisi senkin mukaan kotiutua. Tosiaan siis Suomessa jälleen olen! Ja ah tätä ihanuutta ja riemua, syksyn pimeää ja kylmää harmautta. Tätä sitä ikävöi Lontoon sateisilla kaduilla.
Voisin tässä kyllä ihan nopeasti kertoa viimeisimmät saikkaukset sitten edellisen tekstin. Viimeiset vapaapäivät Lontoossa, eli viikko sitten viikonloppuna, vietin erittäin mielenkiintoisesti. Lauantaina istuin omassa huoneessa koko päivän aamusta iltaan. Pakkailin ja istuin tietokoneella, enkä jaksanut alkaa millekään järkevälle kaatosateen kanssa. Sunnuntaina heräsin auringonpaisteeseen, joten suuntasin kulkuni Lontoon keskustaan. Siellä vietettiin aikaa Klasun ja Helmin kanssa - käveltiin ympäriinsä ja katseltiin maisemia. Ihasteltiin Lontoota, syötettiin puluille lakua, käytiin Sloane Squarella ranskalaisessa kahvilassa ja kauhisteltiin kalliita kauppoja. Illan päälle päätin lähteä konserttiin, ja käytiin kuuntelemassa Bachia ja Händeliä St. Paul's Churchissa Covent Gardenissa Sasun ja yhen toisen pojan kans (en muista nimeä vieläkään!). Oli ihan kiva konsertti, ei sen parempi, mutta ei huonompikaan. Juuri 5 punnan arvoinen - Händelistä tykkäsin kovastikin. Konsertin jälkeen marsiskeltiin Waterin rantaan, missä Klaus ja Helmi odottelivat ilmapallojen kanssa. Siinä jonkin aikaa poristiin, sanottiin tervemenoa ja lähdettiin kukin omalle suunnalleme. Lämmin ja mahdottoman mukava viimeinen päivä takana! Kiitos siitä kaikille mukaville ihmisille ja aurinkoarmaalle taivaalle.
Maanantai, viimeinen aamu Arden Roadilla, koitti jälleen surkean harmaana ja kosteana. Pakkailini viimeset tavarani - osaa vaatteita en löytänyt kerta kaikkiaan mistään ja jätesäkillinen krääsää, kenkiä ja kuteita lensi roskikseen. Justin oli kuvauskeikalla, Tabitha koulussa, ja Martine otti Bayleyn mukaan ja lähti shoppailemaan. Huikkasi vain ovelta, että jätä avain postilaatikkoon, jos ei kukaan ole ehtinyt tulla takaisin ennen kuin lähden. Tosin molemmat, sekä Martine, että Justin kuulema kotiutuisivat ennen yhtätoista, jolloin minun pitää lähteä. Kello lähenteli yhtätoista, eikä ketään kuulu. Minulla oli vielä lentoliput tulostamatta, ja pitäisi jo aika lailla olla menossa asemalle, jos kukaan ei kerkeä viemään. Nopeasti katsomaan olisikohan toimiston ovi auki. Onneksi oli, ja vielä joku nuori mies töissä siellä. Kysäsin, mihin aikaan Justin on tulossa - 12 ja 1 välillä kuulema. Ei siis tarkoitustakaan tulla ennen minun lähtöä. No, kyseinen kaveri sitten printtaili liput ja itse syöksyin sisään. Viittä yli yhdeltätoista Martinelta tulee tekstari, että jumittui liikenteeseen - hyvää matkaa. JES! Eipä siinä auttanut kuin lähteä juoksemaan sitä parin kolmen kilometrin matkaa metrolle. Pari pysäkin väliä pääsin jopa bussilla. Oli se jännää, kun ei ollut aavistustakaan ehtiikö lentokentälle ajoissa. Ystävällisten herrasmiesten avustuksella selvisin oikeisiin metroihin kaikkine laukkuineni, ja jossain vaiheessa totesin, että samassa vaunussa oli suomalainen perhe menossa samalle lennolle. Oli aika huokaista helpotuksesta. Kerkeäisin todennäköisesti ajoissa perille.
Lennolle onneksi ehdin, ja Suomeen asti selvisin. Helsinki-Vantaan lentokentällä oli kummitäti vastassa, jolle sitten menin yöksi. Tiistaiaamuna hyppäsin Pasilan asemalta Jyväskylän junaan, ja puolenpäivän aikoihin löysin itseni Jyväskylän Matkakeskukselta. Armoton kylmyys hytisytti, vaikka aurinko paistoi, mutta kun kylmyyteen vähän tottui niin tuli hyvä mieli. Täällä sitä sitten oltiin, onnellisesti takaisin kotimaassa, huomisesta ei mitään hajua. Jaa, että mitäkö tekisin? Noo, jos saisin jouluun asti nyt jotain töitä, niin sitten miettis lisää. En edes jaksanut vielä vaivata päätä sen enemmillä. En edes sitä jaksanut miettiä olenko Suomessa vai jossain muualla ensi vuonna. Juurihan pääsin pois Englannista!
Pari päivää pyörin sitten vanhoissa, viime kesästä muistuttavissa Jyväskylän maisemissa. Oli mukava nähdä ihmisiä, nauraa kunnolla ja ottaa rennosti. Keskiviikkona myöhään kaverin kanssa suunnattiin auton nokka kohti Oulua, missä pääsin kaverille yöksi myöhäisestä saapumisesta huolimatta, ja torstaina päivällä Tornioon. Täällä sitä nyt ollaan, töitä haettu huonolla menestyksellä, ja hahmottelu tulevasta alkaa muodostua pään sisällä. Mitään varmaa ei ole vielä, onneksi. Mutta mitä jos lähtisin vapaaehtoisena lastenkotiin vaikkapa Nepaliin? Siitä saisi sellaista kokemusta, mitä ei joka tytöllä olisikaan, ja josta varmasti hyötyisin tulevaisuudessa opettajana. Rahallisesti se ei auta kyllä opiskeluja hiukkaakaan, mutta mitä siitä. Kokemukset ovat tässä vaiheessa niitä tärkeitä. Kävisi vaikka muutaman kuukauden siellä, ja tulisi sitten kesäksi painamaan töitä tänne. Esimerkiksi.
Katsotaan nyt miten hommat lähtevät muotoutumaan! Ideoita ja kommentteja otetaan vastaan! Ja vastatkaapas kyselyyn myös tämän blogin kohtalosta.
Voisin tässä kyllä ihan nopeasti kertoa viimeisimmät saikkaukset sitten edellisen tekstin. Viimeiset vapaapäivät Lontoossa, eli viikko sitten viikonloppuna, vietin erittäin mielenkiintoisesti. Lauantaina istuin omassa huoneessa koko päivän aamusta iltaan. Pakkailin ja istuin tietokoneella, enkä jaksanut alkaa millekään järkevälle kaatosateen kanssa. Sunnuntaina heräsin auringonpaisteeseen, joten suuntasin kulkuni Lontoon keskustaan. Siellä vietettiin aikaa Klasun ja Helmin kanssa - käveltiin ympäriinsä ja katseltiin maisemia. Ihasteltiin Lontoota, syötettiin puluille lakua, käytiin Sloane Squarella ranskalaisessa kahvilassa ja kauhisteltiin kalliita kauppoja. Illan päälle päätin lähteä konserttiin, ja käytiin kuuntelemassa Bachia ja Händeliä St. Paul's Churchissa Covent Gardenissa Sasun ja yhen toisen pojan kans (en muista nimeä vieläkään!). Oli ihan kiva konsertti, ei sen parempi, mutta ei huonompikaan. Juuri 5 punnan arvoinen - Händelistä tykkäsin kovastikin. Konsertin jälkeen marsiskeltiin Waterin rantaan, missä Klaus ja Helmi odottelivat ilmapallojen kanssa. Siinä jonkin aikaa poristiin, sanottiin tervemenoa ja lähdettiin kukin omalle suunnalleme. Lämmin ja mahdottoman mukava viimeinen päivä takana! Kiitos siitä kaikille mukaville ihmisille ja aurinkoarmaalle taivaalle.
Maanantai, viimeinen aamu Arden Roadilla, koitti jälleen surkean harmaana ja kosteana. Pakkailini viimeset tavarani - osaa vaatteita en löytänyt kerta kaikkiaan mistään ja jätesäkillinen krääsää, kenkiä ja kuteita lensi roskikseen. Justin oli kuvauskeikalla, Tabitha koulussa, ja Martine otti Bayleyn mukaan ja lähti shoppailemaan. Huikkasi vain ovelta, että jätä avain postilaatikkoon, jos ei kukaan ole ehtinyt tulla takaisin ennen kuin lähden. Tosin molemmat, sekä Martine, että Justin kuulema kotiutuisivat ennen yhtätoista, jolloin minun pitää lähteä. Kello lähenteli yhtätoista, eikä ketään kuulu. Minulla oli vielä lentoliput tulostamatta, ja pitäisi jo aika lailla olla menossa asemalle, jos kukaan ei kerkeä viemään. Nopeasti katsomaan olisikohan toimiston ovi auki. Onneksi oli, ja vielä joku nuori mies töissä siellä. Kysäsin, mihin aikaan Justin on tulossa - 12 ja 1 välillä kuulema. Ei siis tarkoitustakaan tulla ennen minun lähtöä. No, kyseinen kaveri sitten printtaili liput ja itse syöksyin sisään. Viittä yli yhdeltätoista Martinelta tulee tekstari, että jumittui liikenteeseen - hyvää matkaa. JES! Eipä siinä auttanut kuin lähteä juoksemaan sitä parin kolmen kilometrin matkaa metrolle. Pari pysäkin väliä pääsin jopa bussilla. Oli se jännää, kun ei ollut aavistustakaan ehtiikö lentokentälle ajoissa. Ystävällisten herrasmiesten avustuksella selvisin oikeisiin metroihin kaikkine laukkuineni, ja jossain vaiheessa totesin, että samassa vaunussa oli suomalainen perhe menossa samalle lennolle. Oli aika huokaista helpotuksesta. Kerkeäisin todennäköisesti ajoissa perille.
Lennolle onneksi ehdin, ja Suomeen asti selvisin. Helsinki-Vantaan lentokentällä oli kummitäti vastassa, jolle sitten menin yöksi. Tiistaiaamuna hyppäsin Pasilan asemalta Jyväskylän junaan, ja puolenpäivän aikoihin löysin itseni Jyväskylän Matkakeskukselta. Armoton kylmyys hytisytti, vaikka aurinko paistoi, mutta kun kylmyyteen vähän tottui niin tuli hyvä mieli. Täällä sitä sitten oltiin, onnellisesti takaisin kotimaassa, huomisesta ei mitään hajua. Jaa, että mitäkö tekisin? Noo, jos saisin jouluun asti nyt jotain töitä, niin sitten miettis lisää. En edes jaksanut vielä vaivata päätä sen enemmillä. En edes sitä jaksanut miettiä olenko Suomessa vai jossain muualla ensi vuonna. Juurihan pääsin pois Englannista!
Pari päivää pyörin sitten vanhoissa, viime kesästä muistuttavissa Jyväskylän maisemissa. Oli mukava nähdä ihmisiä, nauraa kunnolla ja ottaa rennosti. Keskiviikkona myöhään kaverin kanssa suunnattiin auton nokka kohti Oulua, missä pääsin kaverille yöksi myöhäisestä saapumisesta huolimatta, ja torstaina päivällä Tornioon. Täällä sitä nyt ollaan, töitä haettu huonolla menestyksellä, ja hahmottelu tulevasta alkaa muodostua pään sisällä. Mitään varmaa ei ole vielä, onneksi. Mutta mitä jos lähtisin vapaaehtoisena lastenkotiin vaikkapa Nepaliin? Siitä saisi sellaista kokemusta, mitä ei joka tytöllä olisikaan, ja josta varmasti hyötyisin tulevaisuudessa opettajana. Rahallisesti se ei auta kyllä opiskeluja hiukkaakaan, mutta mitä siitä. Kokemukset ovat tässä vaiheessa niitä tärkeitä. Kävisi vaikka muutaman kuukauden siellä, ja tulisi sitten kesäksi painamaan töitä tänne. Esimerkiksi.
Katsotaan nyt miten hommat lähtevät muotoutumaan! Ideoita ja kommentteja otetaan vastaan! Ja vastatkaapas kyselyyn myös tämän blogin kohtalosta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
