Nyt kun istun alas, taas pitkästä aikaa, kirjoittamaan, rimakauhu meinaa yllättää. Ei minulla ole mitään järkevää sanottavaa. Koskapa sitä tosin olisikaan... enhän edes kirjoita tätä blogia kenellekään varsinaisesti. Alkuperäinen tarkoitus oli infota kotimaahan päin, miten Englannissa menee, tarvitsematta kertoa samoja asioita jokaiselle erikseen. Ja toinen ajatus oli, että täältä pystyvät Englantiin au pairiksi suunnittelevat lukemaan arkiaskareista ja mahdollisista kommelluksista ja hankaluuksista.
Mitä nyt kirjoitankaan. Hehkutan prätkäkorttia. Hei, JEE, tänään sitten sain sen! Tosiaan - monivuotinen haave on nyt toteutettu. Ja tältäkö se tuntuu jo muutaman tunnin päästä? Ehkä pieni hymynpoikanen nousee suupieleen, kun miettii sitä kaatosateessa kaasuttelua ajokokeessa. Lähinnä ajatuksissa pyörivät iltasuunnitelmat... ja vähän harmittaa sadepäivä, kun ei uskalla mennä sinne pilaamaan uusia kenkiä.
Kengät <3
Miten voikaan joku hurahtaa niin täysin kenkiin? Aiemmin menin päästäni pyörälle ainoastaan takeista, mutta kengät nousevat kyllä vähä vähältä kovaksi kilpailijaksi ykkösvaatteen asemaan. Olenkohan vähän hölmö... aina olen ajatellut, ettei minulla ole paljoa kenkiä. Nyt kuitenkin, kurkistellessani tuonne eteisen kenkähyllyyn, säikähdän vähän jalkineitten määrää. Hylly liiankin täynnä, ja paljon siitä puuttuukin.
Näin äkkiseltään kurkattuna siellä nököttää ylimmällä hyllyllä mustat nahkaiset 11-12cm korkkarit (missähän minä niitäkin käytän - olivat vain niin kertakaikkisen hyvännäköinen kenkäpari Hietsun kirpparilla, että oli pakko saada. Sitäpaitsi ne oli aivan uudet!),vaaleanruskea/käärmeennahkaiset Friis&Co. korkkarit (lempikenkäni, ihan huikeat <3), valkoiset juhlakorkkarit, mustat pitsiset juhlakorkkarit ja punavalkoiset remmikorkkarit. Eli yhteensä 5 korkokengät. Ja entä ne kahdet mustat siellä kotonakotona ja...ja...
Keskimmäinen hylly pursuaa tennareita (omiani ja kämppikseni). Siinä on sievässä pinossa rakkaat Converse All Starini: mustat, punaiset, vaaleanvihreät ja tummansiniset. Haluan vielä ruskeat nahkaiset ohutpohjaiset mitkälieovatkaan-Converset. AINAKIN. Kertokaa, jos jossain myydään oransseja! Sitten on Kreetalta tuodut varvassandaalit (toiset samantyyliset kotonakotona), mustat helmi-niitti-gladiaattorisandaalit, mustat niittipuukengät (aah, jenkkikesä...), matalakorkoiset vetoketjukengät ja uskomattoman upeat Sancho-buutsit (mustat, pitkävartiset, erittäin hyväkuntoiset - koko 39 - MYYNNISSÄ, koska ne ovat liian isot mulle :/ ). Elikkäs yhteensä 4 tennarit, 2 sandaalit, 1 puukengät, 1 korkkarit ja 1 buutsit.
Alimmalla hyllyllä nököttää pääasiassa kämppikseni talvikenkiä, mutta on siellä vakiovarustukseen kuuluvat lyhytvartiset buutsini (AllSaints Spitalfieldsiltä Lontoosta, ne on täydelliset) ja mustat talvisaappaani. Omat talvikenkäni ovat kesäsäilössä, nekin pitää kohta kaivaa esiin: vaaleanruskeat lyhytvartiset saapikkaat ja mustat maiharit. Ja sitten on vielä ne kaikki lenkkarit ja vaelluskengät ja kumpparit ja balleriant ja muut, joita en edes viitsi laskea mukaan, ja joita mahtaa olla lukuisia pareja kotonakotona. Ja ai niin, ne eilen ostetut vaaleanpunaiset ballerinat, jotka vielä lojuvat laatikossa huoneeni lattialla... Uskaltaako noita kenkiä edes laskea yhteen? Eihän minulle nyt minkään kenkien pitänyt olla iso juttu! Apua, lasken kuitenkin: 6 korkokengät + 4 tennarit + 2 sandaalit + 2 buutsit + 2 talvisaappaat + 1 maiharit + 1 ballerinat = 18 paria. Onko se paljon? Mutta kun ne kaikki ovat käytössä... eikä niitä edes ole riittävästi!
En suosittele kenkäinventaarion tekemistä itselleni enkä muillekaan. Hirvittää huomata, kuinka monet niitä omistaa, kun niitä ei kuitenkaan ole edes riittävästi! Vaikka toisaalta houkuttelisi ottaa valokuva jokaisesta omistamastani kenkäparista, ja tehdä niistä oma kenkäalbumi. Saattaisi olla mukavaa selailtavaa parinkymmenen vuoden kuluttua... :D
Mutta! Älkää, hyvät ystävät päästäkö minua kenkäkauppoihin enää. Pitäisi säästää rahaa ulkomaanmatkaa varten, eikä maalarinpalkalla muutenkaan paljoa mässäillä.
keskiviikko 4. elokuuta 2010
lauantai 12. kesäkuuta 2010
Elämänsalillla prätkäkuumeessa
Elämä on kuin salilla kävisi.
Nostetaan ensin pienempiä puntteja ja painoja, jotta jaksettaisiin seuraavalla kerralla nostella raskaampia;
tehdään virheitä ja kohdataan vaikeuksia, jotta jaksettaisiin seuraavalla kerralla selvitä suuremmista.
Päivän optimistinen (vai olikohan sittenkään...?) annos suollettu suusta ulos. Monesti ensin luulee olevansa häviäjä, mutta kyllä sitä aina ennenkin on jatkettu porskuttelua eteenpäin. Kun ei muutakaan vaihtoehtoa ole.
Sitäpaitsi vihdoin ja viimein aloitin sen prätkäkurssin, ja alkuviikosta pitäisi olla ensimmäinen ajotunti. Jännittää vähän, mutta se on mukavaa! Hirmuisessa prätkäkuumeessa istun vain koneella yömyöhään selaten myytäviä moottoripyöriä, vaikka tiedän, etten vielä ole omaa laittamassa. Mutta eikö ne haaveet ole toteuttamista varten? Ainakin osa on...
Allekirjoittaa prätkätyttö.
Nostetaan ensin pienempiä puntteja ja painoja, jotta jaksettaisiin seuraavalla kerralla nostella raskaampia;
tehdään virheitä ja kohdataan vaikeuksia, jotta jaksettaisiin seuraavalla kerralla selvitä suuremmista.
Päivän optimistinen (vai olikohan sittenkään...?) annos suollettu suusta ulos. Monesti ensin luulee olevansa häviäjä, mutta kyllä sitä aina ennenkin on jatkettu porskuttelua eteenpäin. Kun ei muutakaan vaihtoehtoa ole.
Sitäpaitsi vihdoin ja viimein aloitin sen prätkäkurssin, ja alkuviikosta pitäisi olla ensimmäinen ajotunti. Jännittää vähän, mutta se on mukavaa! Hirmuisessa prätkäkuumeessa istun vain koneella yömyöhään selaten myytäviä moottoripyöriä, vaikka tiedän, etten vielä ole omaa laittamassa. Mutta eikö ne haaveet ole toteuttamista varten? Ainakin osa on...
Allekirjoittaa prätkätyttö.
tiistai 11. toukokuuta 2010
Mitä hänelle sitten tapahtui?
Eipäs ole kerta kaikkiaan tullut päivitettyä blogia. Vajaan vuoden ajan siivosin hotellia, sitten aloitin opiskelut Oulun taide- ja taitoainepainotteisessa luokanopettajakoulutuksessa. Se on kuin minua varten tehty koulutus. Muista syistä viime talvi veti kuitenkin voimat vähiin ja mielen ahtaalle, mutta ystävien ja ammattiavun voimin sieltä nousin voittajana. Tällä hetkellä yritän luovia itseäni läpi rästiin jääneiden tehtävien, jotta saisin edes muutaman opintopisteen vielä pankkiin - viikon päästä aloitan kesätyöt ulkomaalaushommissa täällä Oulussa.
Ajattelin liittää tähän runon, jonka löysin arkistojen syövereistä. Se on kirjoitettu 6.2.2010, se on vajavainen ja huono, mutta runo kuitenkin. Se on kirjoitettu silloin, kun pahin oli jo selätetty ja suunta alkoi ottaa ylöspäin.
Mitä minä mietin...
Syöksyn harmaaseen usvaan,
kuramontusta karmeampaan.
Eteenpäin rämmin kuin unessa,
elän päivän kerrallaan.
Ja sieltä pohjalta nousen
kerta toisensa jälkeen vaan
miettien missä mättää.
Päätän yrittää uudestaan.
En osaa olla se tyttö,
mitä muut multa odottaa.
Sen eteen teen vain työtä,
enkä tajua ollenkaan,
että riittää kun vain on.
Siksi pyydän nyt anteeksi:
Olen ollut itsekäs.
Vaadinkin muilta vain liikaa,
vaikka pitäisi ymmärtää
ottaa vastaan se rakkaus,
jota ystävät tarjoaa.
Saada siitä voimaa
nauttia elämästään
Jostain hauraasta toiveesta tartuin,
kun muitakaan ei ollut.
Joka päivä on uusi yritys,
joka päivä on mahdollisuus
yrittää ponnistaa eteenpäin.
On pohjalta ennenkin noustu
(ja sinne palattu uudestaan).
Ystävät kun auttaa ja tukee
toinen toisiaan vuorollaan
ja ristii kädet rukoukseen,
kesä tulee vielä sydämeen.
En osaa olla se tyttö
mitä muut multa odottaa
Sen eteen teen vain työtä
Enkä tajua ollenkaan
että riittää kun vain on.
Täten haluan kiittää jokaista, joka on jollain tasolla seissyt rinnallani, tukenut minua, kun olen ollut uupunut ja ahdistunut. Jokaista, jolla on riittänyt edes ripaus ymmärrystä sitä kompuroivaa kulkijaa kohtaan, joka unohti, mitä unelmat ovat. Kiitos niistä ajatuksista, joita mahdollisesti minulle olette suoneet, pienten arkisten asioiden tukemana, jaksoin aamuisin herätä, vaikka yö olisi ollut kuinka pimeä hyvänsä.
Ei muuta tänä tiistaiaamupäiväisenä hetkenä...
Karo niijaa.
Ajattelin liittää tähän runon, jonka löysin arkistojen syövereistä. Se on kirjoitettu 6.2.2010, se on vajavainen ja huono, mutta runo kuitenkin. Se on kirjoitettu silloin, kun pahin oli jo selätetty ja suunta alkoi ottaa ylöspäin.
Mitä minä mietin...
Syöksyn harmaaseen usvaan,
kuramontusta karmeampaan.
Eteenpäin rämmin kuin unessa,
elän päivän kerrallaan.
Ja sieltä pohjalta nousen
kerta toisensa jälkeen vaan
miettien missä mättää.
Päätän yrittää uudestaan.
En osaa olla se tyttö,
mitä muut multa odottaa.
Sen eteen teen vain työtä,
enkä tajua ollenkaan,
että riittää kun vain on.
Siksi pyydän nyt anteeksi:
Olen ollut itsekäs.
Vaadinkin muilta vain liikaa,
vaikka pitäisi ymmärtää
ottaa vastaan se rakkaus,
jota ystävät tarjoaa.
Saada siitä voimaa
nauttia elämästään
Jostain hauraasta toiveesta tartuin,
kun muitakaan ei ollut.
Joka päivä on uusi yritys,
joka päivä on mahdollisuus
yrittää ponnistaa eteenpäin.
On pohjalta ennenkin noustu
(ja sinne palattu uudestaan).
Ystävät kun auttaa ja tukee
toinen toisiaan vuorollaan
ja ristii kädet rukoukseen,
kesä tulee vielä sydämeen.
En osaa olla se tyttö
mitä muut multa odottaa
Sen eteen teen vain työtä
Enkä tajua ollenkaan
että riittää kun vain on.
Täten haluan kiittää jokaista, joka on jollain tasolla seissyt rinnallani, tukenut minua, kun olen ollut uupunut ja ahdistunut. Jokaista, jolla on riittänyt edes ripaus ymmärrystä sitä kompuroivaa kulkijaa kohtaan, joka unohti, mitä unelmat ovat. Kiitos niistä ajatuksista, joita mahdollisesti minulle olette suoneet, pienten arkisten asioiden tukemana, jaksoin aamuisin herätä, vaikka yö olisi ollut kuinka pimeä hyvänsä.
Ei muuta tänä tiistaiaamupäiväisenä hetkenä...
Karo niijaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
