Nyt kun istun alas, taas pitkästä aikaa, kirjoittamaan, rimakauhu meinaa yllättää. Ei minulla ole mitään järkevää sanottavaa. Koskapa sitä tosin olisikaan... enhän edes kirjoita tätä blogia kenellekään varsinaisesti. Alkuperäinen tarkoitus oli infota kotimaahan päin, miten Englannissa menee, tarvitsematta kertoa samoja asioita jokaiselle erikseen. Ja toinen ajatus oli, että täältä pystyvät Englantiin au pairiksi suunnittelevat lukemaan arkiaskareista ja mahdollisista kommelluksista ja hankaluuksista.
Mitä nyt kirjoitankaan. Hehkutan prätkäkorttia. Hei, JEE, tänään sitten sain sen! Tosiaan - monivuotinen haave on nyt toteutettu. Ja tältäkö se tuntuu jo muutaman tunnin päästä? Ehkä pieni hymynpoikanen nousee suupieleen, kun miettii sitä kaatosateessa kaasuttelua ajokokeessa. Lähinnä ajatuksissa pyörivät iltasuunnitelmat... ja vähän harmittaa sadepäivä, kun ei uskalla mennä sinne pilaamaan uusia kenkiä.
Kengät <3
Miten voikaan joku hurahtaa niin täysin kenkiin? Aiemmin menin päästäni pyörälle ainoastaan takeista, mutta kengät nousevat kyllä vähä vähältä kovaksi kilpailijaksi ykkösvaatteen asemaan. Olenkohan vähän hölmö... aina olen ajatellut, ettei minulla ole paljoa kenkiä. Nyt kuitenkin, kurkistellessani tuonne eteisen kenkähyllyyn, säikähdän vähän jalkineitten määrää. Hylly liiankin täynnä, ja paljon siitä puuttuukin.
Näin äkkiseltään kurkattuna siellä nököttää ylimmällä hyllyllä mustat nahkaiset 11-12cm korkkarit (missähän minä niitäkin käytän - olivat vain niin kertakaikkisen hyvännäköinen kenkäpari Hietsun kirpparilla, että oli pakko saada. Sitäpaitsi ne oli aivan uudet!),vaaleanruskea/käärmeennahkaiset Friis&Co. korkkarit (lempikenkäni, ihan huikeat <3), valkoiset juhlakorkkarit, mustat pitsiset juhlakorkkarit ja punavalkoiset remmikorkkarit. Eli yhteensä 5 korkokengät. Ja entä ne kahdet mustat siellä kotonakotona ja...ja...
Keskimmäinen hylly pursuaa tennareita (omiani ja kämppikseni). Siinä on sievässä pinossa rakkaat Converse All Starini: mustat, punaiset, vaaleanvihreät ja tummansiniset. Haluan vielä ruskeat nahkaiset ohutpohjaiset mitkälieovatkaan-Converset. AINAKIN. Kertokaa, jos jossain myydään oransseja! Sitten on Kreetalta tuodut varvassandaalit (toiset samantyyliset kotonakotona), mustat helmi-niitti-gladiaattorisandaalit, mustat niittipuukengät (aah, jenkkikesä...), matalakorkoiset vetoketjukengät ja uskomattoman upeat Sancho-buutsit (mustat, pitkävartiset, erittäin hyväkuntoiset - koko 39 - MYYNNISSÄ, koska ne ovat liian isot mulle :/ ). Elikkäs yhteensä 4 tennarit, 2 sandaalit, 1 puukengät, 1 korkkarit ja 1 buutsit.
Alimmalla hyllyllä nököttää pääasiassa kämppikseni talvikenkiä, mutta on siellä vakiovarustukseen kuuluvat lyhytvartiset buutsini (AllSaints Spitalfieldsiltä Lontoosta, ne on täydelliset) ja mustat talvisaappaani. Omat talvikenkäni ovat kesäsäilössä, nekin pitää kohta kaivaa esiin: vaaleanruskeat lyhytvartiset saapikkaat ja mustat maiharit. Ja sitten on vielä ne kaikki lenkkarit ja vaelluskengät ja kumpparit ja balleriant ja muut, joita en edes viitsi laskea mukaan, ja joita mahtaa olla lukuisia pareja kotonakotona. Ja ai niin, ne eilen ostetut vaaleanpunaiset ballerinat, jotka vielä lojuvat laatikossa huoneeni lattialla... Uskaltaako noita kenkiä edes laskea yhteen? Eihän minulle nyt minkään kenkien pitänyt olla iso juttu! Apua, lasken kuitenkin: 6 korkokengät + 4 tennarit + 2 sandaalit + 2 buutsit + 2 talvisaappaat + 1 maiharit + 1 ballerinat = 18 paria. Onko se paljon? Mutta kun ne kaikki ovat käytössä... eikä niitä edes ole riittävästi!
En suosittele kenkäinventaarion tekemistä itselleni enkä muillekaan. Hirvittää huomata, kuinka monet niitä omistaa, kun niitä ei kuitenkaan ole edes riittävästi! Vaikka toisaalta houkuttelisi ottaa valokuva jokaisesta omistamastani kenkäparista, ja tehdä niistä oma kenkäalbumi. Saattaisi olla mukavaa selailtavaa parinkymmenen vuoden kuluttua... :D
Mutta! Älkää, hyvät ystävät päästäkö minua kenkäkauppoihin enää. Pitäisi säästää rahaa ulkomaanmatkaa varten, eikä maalarinpalkalla muutenkaan paljoa mässäillä.
keskiviikko 4. elokuuta 2010
lauantai 12. kesäkuuta 2010
Elämänsalillla prätkäkuumeessa
Elämä on kuin salilla kävisi.
Nostetaan ensin pienempiä puntteja ja painoja, jotta jaksettaisiin seuraavalla kerralla nostella raskaampia;
tehdään virheitä ja kohdataan vaikeuksia, jotta jaksettaisiin seuraavalla kerralla selvitä suuremmista.
Päivän optimistinen (vai olikohan sittenkään...?) annos suollettu suusta ulos. Monesti ensin luulee olevansa häviäjä, mutta kyllä sitä aina ennenkin on jatkettu porskuttelua eteenpäin. Kun ei muutakaan vaihtoehtoa ole.
Sitäpaitsi vihdoin ja viimein aloitin sen prätkäkurssin, ja alkuviikosta pitäisi olla ensimmäinen ajotunti. Jännittää vähän, mutta se on mukavaa! Hirmuisessa prätkäkuumeessa istun vain koneella yömyöhään selaten myytäviä moottoripyöriä, vaikka tiedän, etten vielä ole omaa laittamassa. Mutta eikö ne haaveet ole toteuttamista varten? Ainakin osa on...
Allekirjoittaa prätkätyttö.
Nostetaan ensin pienempiä puntteja ja painoja, jotta jaksettaisiin seuraavalla kerralla nostella raskaampia;
tehdään virheitä ja kohdataan vaikeuksia, jotta jaksettaisiin seuraavalla kerralla selvitä suuremmista.
Päivän optimistinen (vai olikohan sittenkään...?) annos suollettu suusta ulos. Monesti ensin luulee olevansa häviäjä, mutta kyllä sitä aina ennenkin on jatkettu porskuttelua eteenpäin. Kun ei muutakaan vaihtoehtoa ole.
Sitäpaitsi vihdoin ja viimein aloitin sen prätkäkurssin, ja alkuviikosta pitäisi olla ensimmäinen ajotunti. Jännittää vähän, mutta se on mukavaa! Hirmuisessa prätkäkuumeessa istun vain koneella yömyöhään selaten myytäviä moottoripyöriä, vaikka tiedän, etten vielä ole omaa laittamassa. Mutta eikö ne haaveet ole toteuttamista varten? Ainakin osa on...
Allekirjoittaa prätkätyttö.
tiistai 11. toukokuuta 2010
Mitä hänelle sitten tapahtui?
Eipäs ole kerta kaikkiaan tullut päivitettyä blogia. Vajaan vuoden ajan siivosin hotellia, sitten aloitin opiskelut Oulun taide- ja taitoainepainotteisessa luokanopettajakoulutuksessa. Se on kuin minua varten tehty koulutus. Muista syistä viime talvi veti kuitenkin voimat vähiin ja mielen ahtaalle, mutta ystävien ja ammattiavun voimin sieltä nousin voittajana. Tällä hetkellä yritän luovia itseäni läpi rästiin jääneiden tehtävien, jotta saisin edes muutaman opintopisteen vielä pankkiin - viikon päästä aloitan kesätyöt ulkomaalaushommissa täällä Oulussa.
Ajattelin liittää tähän runon, jonka löysin arkistojen syövereistä. Se on kirjoitettu 6.2.2010, se on vajavainen ja huono, mutta runo kuitenkin. Se on kirjoitettu silloin, kun pahin oli jo selätetty ja suunta alkoi ottaa ylöspäin.
Mitä minä mietin...
Syöksyn harmaaseen usvaan,
kuramontusta karmeampaan.
Eteenpäin rämmin kuin unessa,
elän päivän kerrallaan.
Ja sieltä pohjalta nousen
kerta toisensa jälkeen vaan
miettien missä mättää.
Päätän yrittää uudestaan.
En osaa olla se tyttö,
mitä muut multa odottaa.
Sen eteen teen vain työtä,
enkä tajua ollenkaan,
että riittää kun vain on.
Siksi pyydän nyt anteeksi:
Olen ollut itsekäs.
Vaadinkin muilta vain liikaa,
vaikka pitäisi ymmärtää
ottaa vastaan se rakkaus,
jota ystävät tarjoaa.
Saada siitä voimaa
nauttia elämästään
Jostain hauraasta toiveesta tartuin,
kun muitakaan ei ollut.
Joka päivä on uusi yritys,
joka päivä on mahdollisuus
yrittää ponnistaa eteenpäin.
On pohjalta ennenkin noustu
(ja sinne palattu uudestaan).
Ystävät kun auttaa ja tukee
toinen toisiaan vuorollaan
ja ristii kädet rukoukseen,
kesä tulee vielä sydämeen.
En osaa olla se tyttö
mitä muut multa odottaa
Sen eteen teen vain työtä
Enkä tajua ollenkaan
että riittää kun vain on.
Täten haluan kiittää jokaista, joka on jollain tasolla seissyt rinnallani, tukenut minua, kun olen ollut uupunut ja ahdistunut. Jokaista, jolla on riittänyt edes ripaus ymmärrystä sitä kompuroivaa kulkijaa kohtaan, joka unohti, mitä unelmat ovat. Kiitos niistä ajatuksista, joita mahdollisesti minulle olette suoneet, pienten arkisten asioiden tukemana, jaksoin aamuisin herätä, vaikka yö olisi ollut kuinka pimeä hyvänsä.
Ei muuta tänä tiistaiaamupäiväisenä hetkenä...
Karo niijaa.
Ajattelin liittää tähän runon, jonka löysin arkistojen syövereistä. Se on kirjoitettu 6.2.2010, se on vajavainen ja huono, mutta runo kuitenkin. Se on kirjoitettu silloin, kun pahin oli jo selätetty ja suunta alkoi ottaa ylöspäin.
Mitä minä mietin...
Syöksyn harmaaseen usvaan,
kuramontusta karmeampaan.
Eteenpäin rämmin kuin unessa,
elän päivän kerrallaan.
Ja sieltä pohjalta nousen
kerta toisensa jälkeen vaan
miettien missä mättää.
Päätän yrittää uudestaan.
En osaa olla se tyttö,
mitä muut multa odottaa.
Sen eteen teen vain työtä,
enkä tajua ollenkaan,
että riittää kun vain on.
Siksi pyydän nyt anteeksi:
Olen ollut itsekäs.
Vaadinkin muilta vain liikaa,
vaikka pitäisi ymmärtää
ottaa vastaan se rakkaus,
jota ystävät tarjoaa.
Saada siitä voimaa
nauttia elämästään
Jostain hauraasta toiveesta tartuin,
kun muitakaan ei ollut.
Joka päivä on uusi yritys,
joka päivä on mahdollisuus
yrittää ponnistaa eteenpäin.
On pohjalta ennenkin noustu
(ja sinne palattu uudestaan).
Ystävät kun auttaa ja tukee
toinen toisiaan vuorollaan
ja ristii kädet rukoukseen,
kesä tulee vielä sydämeen.
En osaa olla se tyttö
mitä muut multa odottaa
Sen eteen teen vain työtä
Enkä tajua ollenkaan
että riittää kun vain on.
Täten haluan kiittää jokaista, joka on jollain tasolla seissyt rinnallani, tukenut minua, kun olen ollut uupunut ja ahdistunut. Jokaista, jolla on riittänyt edes ripaus ymmärrystä sitä kompuroivaa kulkijaa kohtaan, joka unohti, mitä unelmat ovat. Kiitos niistä ajatuksista, joita mahdollisesti minulle olette suoneet, pienten arkisten asioiden tukemana, jaksoin aamuisin herätä, vaikka yö olisi ollut kuinka pimeä hyvänsä.
Ei muuta tänä tiistaiaamupäiväisenä hetkenä...
Karo niijaa.
maanantai 15. joulukuuta 2008
Arkea
Ai mitä? Enkö muka ole muistanut päivittää blogia? Onko jotain päivitettävää? Enää ei päde vanha, kavereille tuttu sanonta, että siellä missä Karo, siellä sattuu ja tapahtuu. Ei tosiaankaan satu eikä tapahdu. Vai olenko vain turtunut tähän arkeen niin, etten jaksa vetää pikkujutuista enää niin isoa meteliä, minkä seurauksena myös arjen komiikka kuolee?
Mitäkö olen tehnyt?
Noo... tuotaa... joo! Töissä oon ollu! Oulun Sokos Hotel Arinassa oon siivonnu huoneita. Ehkä kaks viikkoa nyt, vai oisko enemmänki? Ei voi muistaa sellasia asioita, kun ajantaju katoaa. Ei siksi, että olisi ratkiriemukasta, vaan siksi, että jokainen päivä on samanlainen. Ei voi oikein muistella, että ”ai niin, hetkinen joo, se olikin se päivä”. Ja älkää kysykö multa mikä viikonpäivä nyt on. Aamulla oli keskiviikko, nyt on perjantai, kalenteri näyttää maanantaita. Mutta oikeastaan, mitä väliä viikonpäivillä edes on? Töitä mulla kuitenkin on. Ja töitten jälkeen vien pulloja Anttilaan ja käyn Coffarissa kahvilla, minkä jälkeen tulen kämpille. Kämpillä luen ja juon glögiä. Soitan ehkä jollekin, ja istun koneella. Ja luen. Mikä ihmeen sosiaalinen elämä? Kenellä riittää sellaiseen energiaa, varsinkin kun ei vain kerta kaikkiaan tunne ketään? Vaatii liikaa ponnistuksia yrittää järjestellä uusia ympyröitä raskaan työpäivän jälkeen. On niin helppo vain kaatua sänkyyn, nyt kun sellaisenkin tänne olen saanut.
Ei mulla ole mitään valittamista. Mulla on kuitenkin oma kämppä täynnä tavaraa, jääkaapissa ruokaa taas hetkeksi, töitä, ja palkkapäivä häämöttää jossain parin viikon päässä. Mulla on kirjoja ja kirjastokortti, ja tämä läppäri pahimpaan sosiaaliseen nälkään. On aikaa itselle ja omille ajatuksille. Muuta ei sitten juuri olekaan kuin aikaa. Tätähän sitä on odotettu! On oikein rauhallinen ja tasainen olo, melko säännöllinen vuorokausirytmi, vahva olo. Työstä uupuneenakin nautin tästä kaikesta – hiljaisuudesta, yksinäisyydestä (suurimman osan ajasta), omasta itsestäni. Ja vielä kun tiedän, että ystävät eivät minua unohda, vaikka tänne vähän erakoidunkin.
Sain muuten kudottua pipon ja oon tosi ylpeä itsestäni! Käsityökärpänen puraisi.
Joululomalla kotona käydessä pitää muistaa ottaa luistimet mukaan.
Tammikuussa ajattelin aloittaa uuden harrastuksen – kuntonyrkkeilyn. Pitäs tuo selkä saada taas kuntoon...
Mukavaa joulunodotusta kaikille!
Mitäkö olen tehnyt?
Noo... tuotaa... joo! Töissä oon ollu! Oulun Sokos Hotel Arinassa oon siivonnu huoneita. Ehkä kaks viikkoa nyt, vai oisko enemmänki? Ei voi muistaa sellasia asioita, kun ajantaju katoaa. Ei siksi, että olisi ratkiriemukasta, vaan siksi, että jokainen päivä on samanlainen. Ei voi oikein muistella, että ”ai niin, hetkinen joo, se olikin se päivä”. Ja älkää kysykö multa mikä viikonpäivä nyt on. Aamulla oli keskiviikko, nyt on perjantai, kalenteri näyttää maanantaita. Mutta oikeastaan, mitä väliä viikonpäivillä edes on? Töitä mulla kuitenkin on. Ja töitten jälkeen vien pulloja Anttilaan ja käyn Coffarissa kahvilla, minkä jälkeen tulen kämpille. Kämpillä luen ja juon glögiä. Soitan ehkä jollekin, ja istun koneella. Ja luen. Mikä ihmeen sosiaalinen elämä? Kenellä riittää sellaiseen energiaa, varsinkin kun ei vain kerta kaikkiaan tunne ketään? Vaatii liikaa ponnistuksia yrittää järjestellä uusia ympyröitä raskaan työpäivän jälkeen. On niin helppo vain kaatua sänkyyn, nyt kun sellaisenkin tänne olen saanut.
Ei mulla ole mitään valittamista. Mulla on kuitenkin oma kämppä täynnä tavaraa, jääkaapissa ruokaa taas hetkeksi, töitä, ja palkkapäivä häämöttää jossain parin viikon päässä. Mulla on kirjoja ja kirjastokortti, ja tämä läppäri pahimpaan sosiaaliseen nälkään. On aikaa itselle ja omille ajatuksille. Muuta ei sitten juuri olekaan kuin aikaa. Tätähän sitä on odotettu! On oikein rauhallinen ja tasainen olo, melko säännöllinen vuorokausirytmi, vahva olo. Työstä uupuneenakin nautin tästä kaikesta – hiljaisuudesta, yksinäisyydestä (suurimman osan ajasta), omasta itsestäni. Ja vielä kun tiedän, että ystävät eivät minua unohda, vaikka tänne vähän erakoidunkin.
Sain muuten kudottua pipon ja oon tosi ylpeä itsestäni! Käsityökärpänen puraisi.
Joululomalla kotona käydessä pitää muistaa ottaa luistimet mukaan.
Tammikuussa ajattelin aloittaa uuden harrastuksen – kuntonyrkkeilyn. Pitäs tuo selkä saada taas kuntoon...
Mukavaa joulunodotusta kaikille!
torstai 27. marraskuuta 2008
Uutta meininkiä ynnä muuta
Tulipas kommenttia ja kysymystä edellisen tekstin loppuun, ja vastaan nyt siis pariin kysymykseen. Sama laittaa tänne blogiin, niin saa toisetkin lukea! Yritän nyt muistella siis joitakin "elämän tosiseikkoja" Englannista, ennen kuin palaan nykyhetkeen ja ensimmäiseen työpäivääni täällä Oulussa.
Ihan aluksi pari vinkkiä jokaiselle, joka harkitsee au pairiksi lähtemistä, ihan minne päin maailmaa tahansa.
1) Lähde järjestön kautta, ehdottomasti! Vaikka kuinka olisit varma siitä, että tuleva perheesi on täydellinen, et voi koskaan tietää mitä tuleman pitää. Kolmen brittiperheen perusteella voin sen sanoa syvällä kokemuksen rintaäänellä, että ulkokuori ja arkitodellisuus ovat eri asia. (No okei, minulla sattui huono tuuri, mutta kannattaa varautua kaikkeen!) Järjestön kautta sinua ei ainakaan voida pitää orjatyöläisenä ja on selkeää, mitä työtehtäviisi kuuluu.
2) Perille päästyäsi, tehkää kirjallinen sopimus, jossa tulee ilmi kaikki tarpeellinen. Palkka, työtehtävät, työtunnit, vapaapäivät (ja vapaapäivien työtehtävät)... Sopikaa myös siitä, millaiset rahoitukset hoidat itse, ja mitä perhe maksaa sinulle.
3) Sopikaa palkanmaksupäivä, ja vaadi palkkasi sovittuna päivänä kokonaisuudessaan.
4) On myös mukavaa tietää, saatko viettää viikonloppuja pois kotoa. Kaikki eivät saa, eikä myöskään kaverien kotiintuonti onnistu joka perheessä.
Siinäpä tuli näin äkkiseltään muutama asia, jotka itseltä jäi hoitamatta, ja jotka näin jälkikäteen tuntuvat isoilta asioilta, jotka olisi kannattanut selvitellä kuntoon.
Ja Elinan kysymyksiin ("Oliko siellä kuinka alkeellista? Siis tarkoitan lähinnä suihkuja, ruokia.. Söikö perhe paljon rasvaista ruokaa?") sitten. Alkeellista ei nyt varsinaisesti ollut, mutta ainakin erilaista.
Kolmesta perheestäni kahdella ei ollut tiskikonetta, joten jouduin tiskaamaan kaiken käsin. En kyllä osaa sanoa kuinka yleistä se on. Epäkäytännöllisintä mielestäni oli kodinhoitohuoneiden puuttuminen, ja pyykinhuolto tapahtui pääasiassa ahtaissa keittiöissä - märät pyykit ripustettiin makuuhuoneisiin kuivumaan, ja silityshommat tuli tehtyä milloin missäkin. Kylppärit oli missä mitäkin, oikeita suihkuja kuitenkin löytyy harvassa ihan yleisesti ottaen. Ja jos suihku löytyy, niin paineella siitä ei saa vettä tulemaan juuri missään. Yhdessä paikassa minulla ei lämmin vesi loppunut koskaan, kahdessa paikassa en tainnut käydä kuin kerran tai pari täysin lämpimässä suihkussa/kylvyssä. Siis siellähän kylvetään! Aluksi vierastin käytäntöä, mutta kun siihen kerran oppi, niin sitä oikein odotti vapaapäivän aamua, kun sai syöksyä kuumaan ammeeseen lojumaan. Talot ovat jäääääätävän kylmiä, vieläkin palelee ajatus ikkunan alta puhaltavasta tuulesta. Lasit kun olivat yksinkertaisia, eikä mitään tiivisteitä tai muita tunnettu, niin suurimmassa osassa huoneista vetää. Ja lämmityksiä ei raskita pitää päällä kuin joskus - sähkö kun on kallista. Siis kylmät talot ja kylmät suihkut, joihin on totuteltava. Lohduttavaa on tietää, että niihin kyllä tottuu.
Ruuista minulla ei juurikaan ole kokemusta. Cottage pie tuli tutuksi kuten myös ranskanperunat rasvaa tihkuvien sitkeiden lihojen kera sekä erilaiset pastaruuat. Ensimmäisessä perheessä laitettiin harvoin muuta ruokaa kuin paahtoleipiä, paahtoleipiä ja paahtoleipiä, milloin minkäkin kanssa. Toisessa perheessä ruokailtiin kyllä joka ilta, aina joskus 9-10 aikaan. Ruoka oli herkullista! Joka päivä oli alkupalasta (mahdollisesti 2 erilaista) kaikkea aina jälkiruokaan asti. Oli salaattia, vihanneksia (paistettuja ja tuoreita), hedelmiä, kalaa eri tavoin laitettuna, piirakoita jne. Namnam! Ja viimeisessä paikassa en sitten syönyt juuri mitään - en osaa sanoa mitä perhe söi, kun M ei minulle asti laittanut ruokaa. Jotakin siellä käryytettiin. Kannattaa muistaa, että 90% Englannissa olleista au paireista tulee lihonneena takaisin kotiin. Toiset vain lihoo enemmän, toiset vähemmän: puhutaan yleisesti Englannin 10 kilosta.
Muutamia mieleenjääneitä "kummallisuuksia" Englannissa:
1) Maitopullot. Tyhjät pullot jätettiin ulko-oven eteen, ja 2 kertaa viikossa maitomies kävi täyttämässä ne.
2) Posti. Postipojat toivat paketin kuin paketin ovelle - keltainen kuljetus toimi.
3) Kokolattiamatot. Hyi hirveä miten epähygienistä (jos olette lukeneet aiempia tekstejä, tiedätte mistä puhun - lattialle pissailut ja kakkailut, kuraiset koirat jne). Mutta toisaalta ihanan lämpimät kylminä aamuina.
4) Vasemmanpuoleinen liikenne. Siihen totutteluun meni aikaa. Onneksi tien reunassa suojatien kohdalla luki maassa joko "look left" tai "look right" ja vielä nuoli perässä estämässä väärinkäsityksiä.
5) Teen litkiminen. Teetä juotiin aamupalaksi, luonaaksi, välipalaksi, illalliseksi jne. Ja maitoa mustaan teehen.
6) Metrokartta ja metrot. Hui hirvitys aluksi niitä sokkeloita ja sekaannuksia suljetuilla pysäkeillä. Ei sovi unohtaa "mind the gap":ia ja "mind the closing doors":ia. Eikä oysteriä, joka tyhjeni aivan liian usein.
7) Double deckerit. Punaiset kaksikerroksiset bussit, hurjapäiset kuskit, ja kuulutukset lähtöpysäkistä, päätepysäkistä ja seuraavasta pysäkistä.
8) Porttivahdit. Ne oli hauskoja sällejä, säilö ihmisten postipaketteja, matkalaukkuja ja muuta mukavaa kopissaan. Ja aukoivat yövuorossa autopuomia myöhäisille kotiintulijoille.
9) Kamalat varashälytyssysteemit. Pitivät kamalaa meteliä, ja kaikki koodit piti osata ulkoa. Oli aamukoodia, koira kotona -koodia, kaikki ulkona -koodia, kotiintulokoodia, yökoodia jne. Ja sitten se, mitä ovia sai aukoa minkäkin koodin aikana.
10) Kaasuhellat ja -uunit! Mikä kamala laite... Yritäppä paistaa suklaapiirakkaa uunissa, kun lämpötilavaihtoehtoja on gas 1:stä gas 5:een. Millehän lämpötilalle laitetaan. Ja milloin uuni on valmis?
Tulipa nyt muisteluta vähän Englannin ihmeitä, ja palaan siis tähän päivään. Tosin teen sen vain lyhyesti, koska maha huutaa ruokaa. Eli aamulla kaasuttelin uuden-huomenna-minun kämppäni pihalle auton parkkiin, ja sieltä kävelin Sokos hotelli Arinaan Rotuaarille. Meitä oli siellä 4 uutta työntekijää, ja päivä oli pelkkää perehdytystä. Työsopimusta ei saatu tehtyä, kun ohjelma vastusti, ja seuraava työpäivä on vasta maanantaina. Positiivistä on se, että ehdin viikonlopun aikana hyvin muuttaa asuntooni, ja että sattui aaaainakin yksi mahdottoman mukava tyttö samaan porukkaan. Ja mehän tunnettiin vaikka kuinka paljon samoja ihmisiä, kun ruvettiin kaivelemaan asioita. Kivaa!
Nyt sitten syömään...
Ihan aluksi pari vinkkiä jokaiselle, joka harkitsee au pairiksi lähtemistä, ihan minne päin maailmaa tahansa.
1) Lähde järjestön kautta, ehdottomasti! Vaikka kuinka olisit varma siitä, että tuleva perheesi on täydellinen, et voi koskaan tietää mitä tuleman pitää. Kolmen brittiperheen perusteella voin sen sanoa syvällä kokemuksen rintaäänellä, että ulkokuori ja arkitodellisuus ovat eri asia. (No okei, minulla sattui huono tuuri, mutta kannattaa varautua kaikkeen!) Järjestön kautta sinua ei ainakaan voida pitää orjatyöläisenä ja on selkeää, mitä työtehtäviisi kuuluu.
2) Perille päästyäsi, tehkää kirjallinen sopimus, jossa tulee ilmi kaikki tarpeellinen. Palkka, työtehtävät, työtunnit, vapaapäivät (ja vapaapäivien työtehtävät)... Sopikaa myös siitä, millaiset rahoitukset hoidat itse, ja mitä perhe maksaa sinulle.
3) Sopikaa palkanmaksupäivä, ja vaadi palkkasi sovittuna päivänä kokonaisuudessaan.
4) On myös mukavaa tietää, saatko viettää viikonloppuja pois kotoa. Kaikki eivät saa, eikä myöskään kaverien kotiintuonti onnistu joka perheessä.
Siinäpä tuli näin äkkiseltään muutama asia, jotka itseltä jäi hoitamatta, ja jotka näin jälkikäteen tuntuvat isoilta asioilta, jotka olisi kannattanut selvitellä kuntoon.
Ja Elinan kysymyksiin ("Oliko siellä kuinka alkeellista? Siis tarkoitan lähinnä suihkuja, ruokia.. Söikö perhe paljon rasvaista ruokaa?") sitten. Alkeellista ei nyt varsinaisesti ollut, mutta ainakin erilaista.
Kolmesta perheestäni kahdella ei ollut tiskikonetta, joten jouduin tiskaamaan kaiken käsin. En kyllä osaa sanoa kuinka yleistä se on. Epäkäytännöllisintä mielestäni oli kodinhoitohuoneiden puuttuminen, ja pyykinhuolto tapahtui pääasiassa ahtaissa keittiöissä - märät pyykit ripustettiin makuuhuoneisiin kuivumaan, ja silityshommat tuli tehtyä milloin missäkin. Kylppärit oli missä mitäkin, oikeita suihkuja kuitenkin löytyy harvassa ihan yleisesti ottaen. Ja jos suihku löytyy, niin paineella siitä ei saa vettä tulemaan juuri missään. Yhdessä paikassa minulla ei lämmin vesi loppunut koskaan, kahdessa paikassa en tainnut käydä kuin kerran tai pari täysin lämpimässä suihkussa/kylvyssä. Siis siellähän kylvetään! Aluksi vierastin käytäntöä, mutta kun siihen kerran oppi, niin sitä oikein odotti vapaapäivän aamua, kun sai syöksyä kuumaan ammeeseen lojumaan. Talot ovat jäääääätävän kylmiä, vieläkin palelee ajatus ikkunan alta puhaltavasta tuulesta. Lasit kun olivat yksinkertaisia, eikä mitään tiivisteitä tai muita tunnettu, niin suurimmassa osassa huoneista vetää. Ja lämmityksiä ei raskita pitää päällä kuin joskus - sähkö kun on kallista. Siis kylmät talot ja kylmät suihkut, joihin on totuteltava. Lohduttavaa on tietää, että niihin kyllä tottuu.
Ruuista minulla ei juurikaan ole kokemusta. Cottage pie tuli tutuksi kuten myös ranskanperunat rasvaa tihkuvien sitkeiden lihojen kera sekä erilaiset pastaruuat. Ensimmäisessä perheessä laitettiin harvoin muuta ruokaa kuin paahtoleipiä, paahtoleipiä ja paahtoleipiä, milloin minkäkin kanssa. Toisessa perheessä ruokailtiin kyllä joka ilta, aina joskus 9-10 aikaan. Ruoka oli herkullista! Joka päivä oli alkupalasta (mahdollisesti 2 erilaista) kaikkea aina jälkiruokaan asti. Oli salaattia, vihanneksia (paistettuja ja tuoreita), hedelmiä, kalaa eri tavoin laitettuna, piirakoita jne. Namnam! Ja viimeisessä paikassa en sitten syönyt juuri mitään - en osaa sanoa mitä perhe söi, kun M ei minulle asti laittanut ruokaa. Jotakin siellä käryytettiin. Kannattaa muistaa, että 90% Englannissa olleista au paireista tulee lihonneena takaisin kotiin. Toiset vain lihoo enemmän, toiset vähemmän: puhutaan yleisesti Englannin 10 kilosta.
Muutamia mieleenjääneitä "kummallisuuksia" Englannissa:
1) Maitopullot. Tyhjät pullot jätettiin ulko-oven eteen, ja 2 kertaa viikossa maitomies kävi täyttämässä ne.
2) Posti. Postipojat toivat paketin kuin paketin ovelle - keltainen kuljetus toimi.
3) Kokolattiamatot. Hyi hirveä miten epähygienistä (jos olette lukeneet aiempia tekstejä, tiedätte mistä puhun - lattialle pissailut ja kakkailut, kuraiset koirat jne). Mutta toisaalta ihanan lämpimät kylminä aamuina.
4) Vasemmanpuoleinen liikenne. Siihen totutteluun meni aikaa. Onneksi tien reunassa suojatien kohdalla luki maassa joko "look left" tai "look right" ja vielä nuoli perässä estämässä väärinkäsityksiä.
5) Teen litkiminen. Teetä juotiin aamupalaksi, luonaaksi, välipalaksi, illalliseksi jne. Ja maitoa mustaan teehen.
6) Metrokartta ja metrot. Hui hirvitys aluksi niitä sokkeloita ja sekaannuksia suljetuilla pysäkeillä. Ei sovi unohtaa "mind the gap":ia ja "mind the closing doors":ia. Eikä oysteriä, joka tyhjeni aivan liian usein.
7) Double deckerit. Punaiset kaksikerroksiset bussit, hurjapäiset kuskit, ja kuulutukset lähtöpysäkistä, päätepysäkistä ja seuraavasta pysäkistä.
8) Porttivahdit. Ne oli hauskoja sällejä, säilö ihmisten postipaketteja, matkalaukkuja ja muuta mukavaa kopissaan. Ja aukoivat yövuorossa autopuomia myöhäisille kotiintulijoille.
9) Kamalat varashälytyssysteemit. Pitivät kamalaa meteliä, ja kaikki koodit piti osata ulkoa. Oli aamukoodia, koira kotona -koodia, kaikki ulkona -koodia, kotiintulokoodia, yökoodia jne. Ja sitten se, mitä ovia sai aukoa minkäkin koodin aikana.
10) Kaasuhellat ja -uunit! Mikä kamala laite... Yritäppä paistaa suklaapiirakkaa uunissa, kun lämpötilavaihtoehtoja on gas 1:stä gas 5:een. Millehän lämpötilalle laitetaan. Ja milloin uuni on valmis?
Tulipa nyt muisteluta vähän Englannin ihmeitä, ja palaan siis tähän päivään. Tosin teen sen vain lyhyesti, koska maha huutaa ruokaa. Eli aamulla kaasuttelin uuden-huomenna-minun kämppäni pihalle auton parkkiin, ja sieltä kävelin Sokos hotelli Arinaan Rotuaarille. Meitä oli siellä 4 uutta työntekijää, ja päivä oli pelkkää perehdytystä. Työsopimusta ei saatu tehtyä, kun ohjelma vastusti, ja seuraava työpäivä on vasta maanantaina. Positiivistä on se, että ehdin viikonlopun aikana hyvin muuttaa asuntooni, ja että sattui aaaainakin yksi mahdottoman mukava tyttö samaan porukkaan. Ja mehän tunnettiin vaikka kuinka paljon samoja ihmisiä, kun ruvettiin kaivelemaan asioita. Kivaa!
Nyt sitten syömään...
tiistai 25. marraskuuta 2008
Kuviot selkenevät
Eilinen oli mahtava päivä! Aamulla olin vielä autuaan tietämätön kaikista päivän yllätyksistä. Ensinnäkin nukuin liian pitkään, ja sitten minulla tuli hirmuinen kiire, kun olin luvannut lähteä äitille makutuomariksi silmälasien ostoon, ja puoli kahdeltatoista piti olla jo menossa Ouluun. Ja heräsin tosiaan vasta puoli yhdeltätoista. Nopeasti siis käväsin suihkussa ja niin sitä mentiin.
Taas menossa Ouluun. Eipä vasta ollutkaan kuin kolmas kerta viikon sisällä: viime viikon maanantaina ajelin itse sinne tiistain työhaastattelua varten, tiistai-iltana tulin takaisin Tornioon; keskiviikkoiltana taas Ouluun torstain työhaastattelua varten ja perjantaiaamuna kukonlaulunaikaan takaisin taas Tornioon täällä pidettävää työhaastattelua varten. Olipa sekin reissu, se kun piti herätä puoli viideltä perjantaiaamuna... No, siitä ehkä lisää vähän myöhemmin. Tosiaan sitä taas istuttiin autossa ja tutut maisemat vilisivät ikkunoista. Olo oli uninen ja taisin nukahtaakin. Sitten soi puhelin. Kesti kyllä hetken aikaa ennen kuin tajusin mikä puhelu se oikein oli. Olin siis tosiaankin saanut töitä! Tiistain haastattelussa oli lykästänyt, ja minusta tulee Sokoshotelli Arinaan kerroshoitaja. Muutto Ouluun pikimmiten ja torstaiaamuna yhdeksäksi töihin. Huh huh ja iso wau. Valtava paino tipahti harteilta ja jo alkoi hymyilyttää. Vielä kämppä pitäisi löytyä...
Onneksi otin läppärin mukaan, ja kun Oulussa sitten mentiin subille, kaivoin koneen esiin ja vuokrakämppiä katsomaan. Viisi vaihtoehtoa kaivoin esiin, joista isän kanssa todettiin kaksi potentiaaliseksi vaihtoehdoksi, ja joihin sovittiin esittely vielä samalle illalle. Ensimmäinen vaihtoehto oli kaksio keskustassa, neliöitä vallan riittävästi, ja vuokraakin ihan kiitettävästi - 500e/kk+vesi+sähkö ja sisältää lämmitystolpalla ja katoksella varustetun autopaikan. Paitsi ettei minulla ole autoa. Toinen vaihtoehto oli yksiö Kynsilehdossa, vuokra 460e/kk sis. sähkön, veden, internetin ja kaiken muun mukavan. Ensin päätettiin mennä katsomaan keskustan kämppää, Kynsilehto kun on sen verran kaukana kuitenkin. Ja johan tärppäs! Pääsin kämppään ja päätin, että that's it! Loistava sijainti, mukava kaikin puolin, koko sisusta rempattu vuosi sitten ja muutenki mahottoman mukava paikka. Eipä tarvinnut toista paikkaa käydä katsomassakaan.
Ikävästi alkanut päivä eteni aika mukavasti - aamulla olin vielä työtön ja illalla minulla oli jo työpaikka ja kämppä. Huomenna sitten kamat autoon ja Ouluun, ja perjantaina saan siirtää itseni uuteen asuntoon, kun edelliset vuokralaiset siirtävät itsensä pois.
Joo, ja tosiaan se viime perjantai. Olin Myllyojalla yötä kaverilla, ja rahattomana minun piti tietenkin päästä sitten toisen kaverin kyydillä Tornioon. Junaan ei ollut varaa (eikä ole vieläkään), joten kiitollisena turvauduin rekkakuskikaveriini. Se päätti aloittaa työt puoli kuudelta aamulla, eikä minulla sitten ollut asiaan mutisemista. Tupoksesta siis kaveri aikoi siihen aikaan lähteä liikkeelle, ja jostakin pitäisi sitten lasti hakea - tarkasta lastauspaikan sijainnista ei tietoa. Piti siis lähtiessä ottaa minut kyytiin, mikä tarkoittaa sitä, että oli käveltävä jonnekin isomman tien varteen. Aluksi sovittiin, että menen Kuusamon risteykseen, mutta sitten tultiin siihen tulokseen, että se ramppi on vähän hankala rekalle, joten minun piti sitten aikaisemmalle rampille kävellä jonnekin Raksilan kulmille. Mikä lie... Matkaa sinne oli viitisen kilometriä, joten jos kuski lähtee Tupoksesta puoli kuudelta, niin kaiken logiikan mukaan minun piti lähteä Myllyojalta kipsuttelemaan korkkareissani viimeistään viideltä. Aamulla.
Parin tunnin yöunien jälkeen heräsin puhelimen piipitykseen, kiskoin hynttyyt niskaan, nappasin ruisleipäpalan mukaan ja puskin itseni ulos jäätävään tuuleen ja pakkaseen. Oli vielä säkkipimeää, ja liikenteessä ei ollut muita kuin hieman uninen postinkantaja. Aloitin pitkän taipaleen kohti paikkaa,jonne piti päästä, mutten tarkalleen tiennyt miten sinne pääsee. Jossain vaiheessa päättelinkin jo, että taidan olla vähän myöhässä aikataulusta, joten ei muuta kuin reippaammasti töppöstä toisen eteen. Ja liukastelua ja luistelua ja nilkkojen hajoittamista hiekoittamattomilla teillä. Mutta hetkinen, kaveri oli luvannut soittaa Tupoksesta lähtiessään, eikä puhelua vieläkään kuulunut. Kello oli jo kymmentä vaille kuusi, kun lopulta selvisin perille, eikä toisesta kuulunut mitään. Ja sitten se soitti, pahoitteli myöhästymistä ja lähti ajelemaan. Parinkymmenen minuutin palelutärinä tiedossa. Siitä onneksi selvittiin väsymyksen avulla - aivot oli vielä narikassa.
Viimein mäentakaa näkyi tervetullut näky - oranssi Herajärven rekka. Ei muuta kuin kyytiin lämmittelemään ja nokka kohti lastauspaikkaa. Minnehän navigaattori neuvoo? Pahalta se kyllä näytti, että sinne ohjataan, mistä olin juuri tullut. Kyllä, Kuusamon rampista ylös (siihen olisi ollut matkaa vain 2km), ja joo...siitä ohi, tuolla olin yötä (tieltä n.500m sivuun). Jaha. No, oikea paikka löytyi, ja palatessa yöpaikan ohi ajettiin kello n. 8.00. Jos oltaisiin viitsitty selvitellä paikkoja perinpohjin edellisiltana, olisin saanut nukkua 3 tuntia pidempään eikä olisi tarvinnut kävellä puolta kilometriä kauemmaksi. Ihanaa! Tornioon kuitenkin ehdittiin aikataulussa, ja sain kyydin kotiovelle asti. Sitten ei muuta kuin vähän taas leipää suuhun ja työhaastatteluun. Paitsi ettei Volvonrämä halunnut lähteä käyntiin, ja siinä yrittäessä aika kului... Sitten kun huomasin, että voin lähteä pyörällä, kello oli jo siinä ja siinä ehdinkö pyörälläkään enää. Enkä todellakaan ehtinyt, kun ensinnäkin pyöränavain oli hukassa ja toiseksi pyöränlukko jäässä ja kolmanneksi armoton vastatuuli. Myöhästyin 5 minuuttia työhaastattelussa ja sanoin hyvästit sille työpaikalle.
Onneksi kuitenkin sain sen mieluisimman paikan, eli hotellinsiivousjobin! Nyt pitäisi alkaa lappaa tavaroita laatikoihin jo kovaa kyytiä, että saan huomenna mahdollisimman paljon vietyä. Viikonloppuna sitten kai loput.
Taas menossa Ouluun. Eipä vasta ollutkaan kuin kolmas kerta viikon sisällä: viime viikon maanantaina ajelin itse sinne tiistain työhaastattelua varten, tiistai-iltana tulin takaisin Tornioon; keskiviikkoiltana taas Ouluun torstain työhaastattelua varten ja perjantaiaamuna kukonlaulunaikaan takaisin taas Tornioon täällä pidettävää työhaastattelua varten. Olipa sekin reissu, se kun piti herätä puoli viideltä perjantaiaamuna... No, siitä ehkä lisää vähän myöhemmin. Tosiaan sitä taas istuttiin autossa ja tutut maisemat vilisivät ikkunoista. Olo oli uninen ja taisin nukahtaakin. Sitten soi puhelin. Kesti kyllä hetken aikaa ennen kuin tajusin mikä puhelu se oikein oli. Olin siis tosiaankin saanut töitä! Tiistain haastattelussa oli lykästänyt, ja minusta tulee Sokoshotelli Arinaan kerroshoitaja. Muutto Ouluun pikimmiten ja torstaiaamuna yhdeksäksi töihin. Huh huh ja iso wau. Valtava paino tipahti harteilta ja jo alkoi hymyilyttää. Vielä kämppä pitäisi löytyä...
Onneksi otin läppärin mukaan, ja kun Oulussa sitten mentiin subille, kaivoin koneen esiin ja vuokrakämppiä katsomaan. Viisi vaihtoehtoa kaivoin esiin, joista isän kanssa todettiin kaksi potentiaaliseksi vaihtoehdoksi, ja joihin sovittiin esittely vielä samalle illalle. Ensimmäinen vaihtoehto oli kaksio keskustassa, neliöitä vallan riittävästi, ja vuokraakin ihan kiitettävästi - 500e/kk+vesi+sähkö ja sisältää lämmitystolpalla ja katoksella varustetun autopaikan. Paitsi ettei minulla ole autoa. Toinen vaihtoehto oli yksiö Kynsilehdossa, vuokra 460e/kk sis. sähkön, veden, internetin ja kaiken muun mukavan. Ensin päätettiin mennä katsomaan keskustan kämppää, Kynsilehto kun on sen verran kaukana kuitenkin. Ja johan tärppäs! Pääsin kämppään ja päätin, että that's it! Loistava sijainti, mukava kaikin puolin, koko sisusta rempattu vuosi sitten ja muutenki mahottoman mukava paikka. Eipä tarvinnut toista paikkaa käydä katsomassakaan.
Ikävästi alkanut päivä eteni aika mukavasti - aamulla olin vielä työtön ja illalla minulla oli jo työpaikka ja kämppä. Huomenna sitten kamat autoon ja Ouluun, ja perjantaina saan siirtää itseni uuteen asuntoon, kun edelliset vuokralaiset siirtävät itsensä pois.
Joo, ja tosiaan se viime perjantai. Olin Myllyojalla yötä kaverilla, ja rahattomana minun piti tietenkin päästä sitten toisen kaverin kyydillä Tornioon. Junaan ei ollut varaa (eikä ole vieläkään), joten kiitollisena turvauduin rekkakuskikaveriini. Se päätti aloittaa työt puoli kuudelta aamulla, eikä minulla sitten ollut asiaan mutisemista. Tupoksesta siis kaveri aikoi siihen aikaan lähteä liikkeelle, ja jostakin pitäisi sitten lasti hakea - tarkasta lastauspaikan sijainnista ei tietoa. Piti siis lähtiessä ottaa minut kyytiin, mikä tarkoittaa sitä, että oli käveltävä jonnekin isomman tien varteen. Aluksi sovittiin, että menen Kuusamon risteykseen, mutta sitten tultiin siihen tulokseen, että se ramppi on vähän hankala rekalle, joten minun piti sitten aikaisemmalle rampille kävellä jonnekin Raksilan kulmille. Mikä lie... Matkaa sinne oli viitisen kilometriä, joten jos kuski lähtee Tupoksesta puoli kuudelta, niin kaiken logiikan mukaan minun piti lähteä Myllyojalta kipsuttelemaan korkkareissani viimeistään viideltä. Aamulla.
Parin tunnin yöunien jälkeen heräsin puhelimen piipitykseen, kiskoin hynttyyt niskaan, nappasin ruisleipäpalan mukaan ja puskin itseni ulos jäätävään tuuleen ja pakkaseen. Oli vielä säkkipimeää, ja liikenteessä ei ollut muita kuin hieman uninen postinkantaja. Aloitin pitkän taipaleen kohti paikkaa,jonne piti päästä, mutten tarkalleen tiennyt miten sinne pääsee. Jossain vaiheessa päättelinkin jo, että taidan olla vähän myöhässä aikataulusta, joten ei muuta kuin reippaammasti töppöstä toisen eteen. Ja liukastelua ja luistelua ja nilkkojen hajoittamista hiekoittamattomilla teillä. Mutta hetkinen, kaveri oli luvannut soittaa Tupoksesta lähtiessään, eikä puhelua vieläkään kuulunut. Kello oli jo kymmentä vaille kuusi, kun lopulta selvisin perille, eikä toisesta kuulunut mitään. Ja sitten se soitti, pahoitteli myöhästymistä ja lähti ajelemaan. Parinkymmenen minuutin palelutärinä tiedossa. Siitä onneksi selvittiin väsymyksen avulla - aivot oli vielä narikassa.
Viimein mäentakaa näkyi tervetullut näky - oranssi Herajärven rekka. Ei muuta kuin kyytiin lämmittelemään ja nokka kohti lastauspaikkaa. Minnehän navigaattori neuvoo? Pahalta se kyllä näytti, että sinne ohjataan, mistä olin juuri tullut. Kyllä, Kuusamon rampista ylös (siihen olisi ollut matkaa vain 2km), ja joo...siitä ohi, tuolla olin yötä (tieltä n.500m sivuun). Jaha. No, oikea paikka löytyi, ja palatessa yöpaikan ohi ajettiin kello n. 8.00. Jos oltaisiin viitsitty selvitellä paikkoja perinpohjin edellisiltana, olisin saanut nukkua 3 tuntia pidempään eikä olisi tarvinnut kävellä puolta kilometriä kauemmaksi. Ihanaa! Tornioon kuitenkin ehdittiin aikataulussa, ja sain kyydin kotiovelle asti. Sitten ei muuta kuin vähän taas leipää suuhun ja työhaastatteluun. Paitsi ettei Volvonrämä halunnut lähteä käyntiin, ja siinä yrittäessä aika kului... Sitten kun huomasin, että voin lähteä pyörällä, kello oli jo siinä ja siinä ehdinkö pyörälläkään enää. Enkä todellakaan ehtinyt, kun ensinnäkin pyöränavain oli hukassa ja toiseksi pyöränlukko jäässä ja kolmanneksi armoton vastatuuli. Myöhästyin 5 minuuttia työhaastattelussa ja sanoin hyvästit sille työpaikalle.
Onneksi kuitenkin sain sen mieluisimman paikan, eli hotellinsiivousjobin! Nyt pitäisi alkaa lappaa tavaroita laatikoihin jo kovaa kyytiä, että saan huomenna mahdollisimman paljon vietyä. Viikonloppuna sitten kai loput.
sunnuntai 16. marraskuuta 2008
Tulevaisuus ja tietämättömyys
Nyt on kysely blogin kohtalosta ohi, ja tässä vähän tuloksia:
Ylivoimainen voittaja on siis
1. Jatka arkielämän kommellusten kirjoittelua, 17 ääntä,
joten sillä jatketaan eteenpäin.
Mahdollisesti myös näitä tullaan näkemään blogissani:
2. Pukkaa kuvaa tulemaan, 7 ääntä, ja
3. Kirjoittele runoja ja tajunnan virtaa, 4 ääntä.
Kuka tietää, kuvia varmaankin on tulossa, toivotaan ainakin niin!
Ääniä saivat myös
4. Pohdiskele kaikkea, 3 ääntä ja
5. Jätä tällaisekseen, anna olla; 2 ääntä,
joten saa nähdä kuinka käy. En usko, että ainakaan raskin jättää tätä tällaisekseen.
Yhtään ääntä ei saanut kohta "Poista koko roska", eikä kohta "Jotain muuta", joten jätetäänpäs ne omaan arvoonsa. Blogi siis jatkaa taivaltaan, toivottavasti keräten lukijan sieltä toisen täältä, vaikkei elämäni nyt enää niin eksoottista olekaan kuin hullussa Britanniassa.
Moni on kysellyt, mitä teen nyt. Nyt juuri tällä hetkellä ja tulevaisuudessa - kummastakaan en oikein tiedä. Ei, en todellakaan tiedä mitä teen tällä hetkellä! Yritän etsiä töitä, ja yritän tehdä järkeviä ratkaisuja. Tärkeintä tällä hetkellä olisi ehkä selvittää, mitä minä oikeasti itse haluan. Olisi kiva tehdä jotain, mihin minulla ei ole mahdollisuutta sitten todennäköisesti moneen vuoteen, mutta mitä sellainen on? Haluan nauttia, haluan vähän aikaa pysyä kuitenkin paikoillaan ja tuntea olevani turvassa. Vai haluanko? Jaksanko olla paikoillaan? Kuten huomaatte, en tiedä mitä aion tehdä. Minulla ei ole aavistustakaan! Tällaiseen tilanteeseen joutuu herkästi, kun hyvin tehdyt suunnitelmat romahtavat, ja tuntuu kuin matto olisi vedetty alta. Jaloilleen on niin mielettömän vaikea päästä ja olo on kuin päähän iskun saaneella. Sisällä huutaa ääni "mitä minä teen, mitä minä haluan tehdä" ja järki huutaa takaisin "ole hiljaa, pitää ajatella". Siitäkös soma sota syttyy, ja tyttö hämmentyy omasta itsestään.
Lukijat toivoivat arkielämän kommelluksia, mitä minulle kyllä sattuu ja paljon. Nyt on valitettavasti ajatukset vähän lukossa, eikä oikein juttua irtoa. Olihan mulla toki synttärit viime viikolla, ja tyttäret kävivät kyläilemässä. Hauskaa oli, kertakaikkiaan!, ja sai taas kunnon naurut naurettua. Sain lahjaksi kaikkea, mitä 19-vuotias (musiikki-intoilija) tyttö vain voi tarvita:
kirja Rotumies - opas miehen valintaan (no kotiväeltä tietenkin, ja kirja on saanut aikaan monta hihityskohtausta yksinäisessä lukunurkassani)
no se mies sitten - Kevin-barbi, jonka oli tarkoitus vastata mun miesihannetta, mutta jolla olikin liian lyhyet kädet ja koukkupolvet
auto - Corvette 1958, valitettavasti vain pienoismalli (Rolls-Royce tulee kuulemma jälkikäteen)
soittimia - muovisaksofoni, jolla voi soittaa mystisiä (epävireisiä) jazz-sointuja illan hämärään, ja c-duuri huuliharppu, jolla opin jo soittamaan monta kivaa laulua
ja viimeisimpänä, joskaan ei vähäisimpänä Laulu isolla ällällä.
Kun tytöt sitä lauloivat, en tiennyt itkeäkö vai nauraa, joten tein vähän molempia. Hilpeä ilta oli, lauleltiin, ja soiteltiin vähän pianoa ja huuliharppua ja saksofonia. Syötiin! Ja saatiin illan päälle yksi miesseuralainenkin paikalle, joka taisi olla aika pökerryksissä parin tunnin jälkeen meidän jutuista ja hillittömästä nauramisesta. Toivottavasti ei aivan kamalaa järkytystä kokenut. Luultavasti ei, kun eilen illalla saatiin sitten sen luona käydä kahvilla.
Tässä pitäisi kai vääntäytyä ylös sängynpohjalta, kävästä suihkussa, ja pistää nokkansa lumiseen pakkasilmaan. Kello käy jo pitkällä iltapäivää, ja mie vielä täälä.
Ylivoimainen voittaja on siis
1. Jatka arkielämän kommellusten kirjoittelua, 17 ääntä,
joten sillä jatketaan eteenpäin.
Mahdollisesti myös näitä tullaan näkemään blogissani:
2. Pukkaa kuvaa tulemaan, 7 ääntä, ja
3. Kirjoittele runoja ja tajunnan virtaa, 4 ääntä.
Kuka tietää, kuvia varmaankin on tulossa, toivotaan ainakin niin!
Ääniä saivat myös
4. Pohdiskele kaikkea, 3 ääntä ja
5. Jätä tällaisekseen, anna olla; 2 ääntä,
joten saa nähdä kuinka käy. En usko, että ainakaan raskin jättää tätä tällaisekseen.
Yhtään ääntä ei saanut kohta "Poista koko roska", eikä kohta "Jotain muuta", joten jätetäänpäs ne omaan arvoonsa. Blogi siis jatkaa taivaltaan, toivottavasti keräten lukijan sieltä toisen täältä, vaikkei elämäni nyt enää niin eksoottista olekaan kuin hullussa Britanniassa.
Moni on kysellyt, mitä teen nyt. Nyt juuri tällä hetkellä ja tulevaisuudessa - kummastakaan en oikein tiedä. Ei, en todellakaan tiedä mitä teen tällä hetkellä! Yritän etsiä töitä, ja yritän tehdä järkeviä ratkaisuja. Tärkeintä tällä hetkellä olisi ehkä selvittää, mitä minä oikeasti itse haluan. Olisi kiva tehdä jotain, mihin minulla ei ole mahdollisuutta sitten todennäköisesti moneen vuoteen, mutta mitä sellainen on? Haluan nauttia, haluan vähän aikaa pysyä kuitenkin paikoillaan ja tuntea olevani turvassa. Vai haluanko? Jaksanko olla paikoillaan? Kuten huomaatte, en tiedä mitä aion tehdä. Minulla ei ole aavistustakaan! Tällaiseen tilanteeseen joutuu herkästi, kun hyvin tehdyt suunnitelmat romahtavat, ja tuntuu kuin matto olisi vedetty alta. Jaloilleen on niin mielettömän vaikea päästä ja olo on kuin päähän iskun saaneella. Sisällä huutaa ääni "mitä minä teen, mitä minä haluan tehdä" ja järki huutaa takaisin "ole hiljaa, pitää ajatella". Siitäkös soma sota syttyy, ja tyttö hämmentyy omasta itsestään.
Lukijat toivoivat arkielämän kommelluksia, mitä minulle kyllä sattuu ja paljon. Nyt on valitettavasti ajatukset vähän lukossa, eikä oikein juttua irtoa. Olihan mulla toki synttärit viime viikolla, ja tyttäret kävivät kyläilemässä. Hauskaa oli, kertakaikkiaan!, ja sai taas kunnon naurut naurettua. Sain lahjaksi kaikkea, mitä 19-vuotias (musiikki-intoilija) tyttö vain voi tarvita:
kirja Rotumies - opas miehen valintaan (no kotiväeltä tietenkin, ja kirja on saanut aikaan monta hihityskohtausta yksinäisessä lukunurkassani)
no se mies sitten - Kevin-barbi, jonka oli tarkoitus vastata mun miesihannetta, mutta jolla olikin liian lyhyet kädet ja koukkupolvet
auto - Corvette 1958, valitettavasti vain pienoismalli (Rolls-Royce tulee kuulemma jälkikäteen)
soittimia - muovisaksofoni, jolla voi soittaa mystisiä (epävireisiä) jazz-sointuja illan hämärään, ja c-duuri huuliharppu, jolla opin jo soittamaan monta kivaa laulua
ja viimeisimpänä, joskaan ei vähäisimpänä Laulu isolla ällällä.
Kun tytöt sitä lauloivat, en tiennyt itkeäkö vai nauraa, joten tein vähän molempia. Hilpeä ilta oli, lauleltiin, ja soiteltiin vähän pianoa ja huuliharppua ja saksofonia. Syötiin! Ja saatiin illan päälle yksi miesseuralainenkin paikalle, joka taisi olla aika pökerryksissä parin tunnin jälkeen meidän jutuista ja hillittömästä nauramisesta. Toivottavasti ei aivan kamalaa järkytystä kokenut. Luultavasti ei, kun eilen illalla saatiin sitten sen luona käydä kahvilla.
Tässä pitäisi kai vääntäytyä ylös sängynpohjalta, kävästä suihkussa, ja pistää nokkansa lumiseen pakkasilmaan. Kello käy jo pitkällä iltapäivää, ja mie vielä täälä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
