62. päivä

Edellisen kerran jälkeen onkin tapahtunut paljon. Nyt olen jo kolmannessa perheessä kokeilemassa, ja toivon todella, että tämä onnistuu. Meinaa vähän kyllästyttää aina aloittaa alusta uudelleen ja uudelleen, skarpata täysillä, ja yrittää antaa hyvä kuva isäntäväelle. Vähän heikolla menestyksellä olen siinä kyllä tainnut onnistua. Alkaa vähän tuntua siltä, että ehkä en sitten vain yksinkertaisesti ole au pair ainesta. Ei varmastikaan kaikki viihdy tällaisessa ympäristössä, ja pahoin pelkään että minä olen yksi niistä. Suurin ongelma minulla tuntuu olevan näitten brittinaisien kanssa toimeen tuleminen.

Oman tietokoneenkin sain, kuten huomaatte. On ään ja öön pisteet melkein poikkeuksetta paikoillaan. Antakaa anteeksi jos jostain puuttuu. Kyllähän se jossain näkyy, että on kirjoittanut pari kuukautta ilman niitä! Sitä melkein jo ajattelee ilman niitä...

Tuossa kun katson edellistä tekstiä (jonka julkaiseisesta on niin kauan, että hävettää), huomaan, että se puhuu palkankorotuksesta. Uskokaa tai älkää, mutta noin viikko palkankorotuksen jälkeen, rouva MacLeay tuli juttelemaan minulle, ja ehdotti sellaista järjestelyä, että kokeilisin hänen vanhemmillaan hevostilalla Kentissä. En ollut ollut sellainen apu hänelle kuin oli toivonut, syytti kovasti henkilökemioita. Niinpä niin, syyttäkäämme siis niitä. Mutta pääasia, että homma ei kaikesta huolimatta toiminut. Yksityiskohtiin ei puututtu.

Olin järkyttynyt. Minähän itse nautin olostani täysin siemauksin, kuten saitte kaikki varmasti huomata! Lupasin kuitenkin yrittää sitten hevostilalla, kun G lupasi, että saan tulla vaikkapa viikon päästä takaisin, jos en tykkää olla maalla. Niin sitä sitten eräs kaunis perjantai hyppäsin Cowdeniin menevään junaan, ja päätin yrittää tehdä kaiken niin hyvin kuin mahdollista. Minuun ei enää oltaisi tyytymättömiä! Päätin laittaa sen hämähäkinseittejä täynnä olevan kummitustalon kuntoon. Päätin raataa tallissa väsymykseen asti, ja puunata hevosia niin, ettei moitteen paikkaa löydy. Eipä se vain ollut niin yksinkertaista. Daphnelle ei kelvannut mikään. Kaiken tein väärin.

Se, että olin tehnyt tallivuoroa Suomessa ei merkinnyt mitään. Se ei tarkoittanut sitä, että osaisin jotain. D:n mukaan ratsastuskoululla voi toimia miten haluaa, siellä ei vain tarvitse osata yhtään mitään. Se on leikkimistä sen rinnalla, mitä tehdään hänen täysveristen kanssa. Yritinhän minä sitten olla varovainen, mutta ei se kovin riemastuta, kun saa alennuksen alimman tallipiian osaan. Edes tallin lattiaa en osannut lakaista oikein; saati sitten karsinoita puhdistaa (uskokaa tai älkää, mutta se piti tehdä käsin – talikkoa ei käytetty, koska sillä ei saa tarpeeksi siistiä jälkeä), tai hevosia taluttaa! Aamukahvia en osannut juoda oikein, taloa en osannut siivota, enkä uskaltanut enää hetkeksikään istahtaa alas päivän aikana. Jo ensimmäisenä päivänä sain kuulla olevani toivoton tapaus: lapsellinen, epäkäytännöllinen ja kaveri, joka ei osaa itse ajatella mitään. Minulle annettiin kaksi viikkoa aikaa, ja jos minusta ei tulisi yhtään parempi, saisin lähteä. Takaisin G:lle hän ei kuulema minua enää päästä, eikä tiedä kuka haluaisi sellaisen tytön kuin minä. Erittäin kannustavaa, eikö? Eipä siihen enää jätetty paljoa rakoa onnistumiselle.

Yritin siinä nieleskellä kiukkuani ja turhautumistani, kun minun ei annettu taluttaa hevosia, tai laittaa loimia päälle, kun en ”osannut”. Enpä ollut saanut edes yrittää, mutta parempi olla hiljaa. Kuuntelin nälvimistä, ja ensimmäisen viikon puolessa välissä päätin ottaa G:hen yhteyttä. Lähetin postia, että maatila ei kerta kaikkiaan ole minun paikka, ja kysyin josko voisin tulla hänelle takaisin, kuten oltiin sovittu, jos en pidä maalla olemisesta. Mutta ei; etsi itsellesi uusi paikka.

Olin aika poikki sen kaiken nälvimisen jälkeen, ja harkitsin jo vakavasti Suomeen palaamista. Kuitenkin päätin vielä yrittää, ajatellen etteihän epäonni voi loputtomiin jatkua. Kolmas kerta toden sanoo. Ja niin laitoin nettiin ilmoituksen, että etsin uutta perhettä, jossa voisin aloittaa mahdollisimman pian. Yhteydenottoja tuli muutamia, mutta mikään ei kuulostanut minun paikalta. Joku oli liian kaukana, toisessa oli surkea palkka työmäärään nähden jne. Mikään ei tärpännyt. Viikon oltuani Cowdenissa, palasin viikonlopuksi G:lle Lillille seuraa pitämään. Nukuin vierashuoneessa, ja yritin saada ajatuksia järjestykseen. Päätin, että takaisin maatilalle en menisi enää päiväksikään, ja G lupasi, että saan heillä asua siihen asti, että löydän uuden paikan.

Sitten otti yhteyttä rouva Grainge toiselta laidalta Lontoota. Valokuvaaja-isä, toimisto-äiti, ja lapset 11- ja 7-vuotiaita. Palkka ei päätä huimannut - £70/vk, ja asuvat Lontoon ulkopuolella, mutta kirjeessä nainen kuulosti niin mukavalta, että päätin lähteä tapaamaan häntä. Keskiviikkoiltana sitten hyppäsin metroon, ja käväisin mutkan Finchleyssä. Sovittiin, että sunnuntaina saan aloittaa. Pitkästä aikaa hymyilytti. Paikka vaikutti erittäin lupaavalta ja ihmiset mukavilta. Talo oli iso, mutta uusi ja helppo pitää kunnossa. Tosin hymy hyytyi hyvin pian, kun pääsin takaisin G:lle. Kuultuaan, että olin saanut paikan, G sanoi, ettei jaksanut enää katsella minua nurkissaan, joten seuraavana aamuna pitäisi lähteä. Etsiä yöpaikka siksi aikaa, että saan aloittaa uudessa paikassa.

Onneksi Vuorenmaan Tiina pelasti minut pahimmalta surkeudelta, ja lupasi ottaa minut suojaansa pariksi yöksi. Sain vielä sovittua Martinen kanssa, että aloittaisin jo lauantaina. Fleetissä ollessa nautin pitkään nukutuista aamuista, ja kasailin ajatuksiani kaikessa rauhassa. Soittelin pianoa, lauloin, ja etsin vanhaa reipasta omaa itseäni. Sieltä sitä hyvää tuulta tarttui taas mukaan mukavien ihmisten seurasta, ja lauantaina suuntasin nokkani kohti Finchleya melkein täysissä voimissani.

Täällä sitä nyt sitten ollaan, viikko takana, ja seuraava edessä. Töitä saa tehdä käsittämättömän paljon – pieniä ja isoja virheitä teen koko ajan, mutta Martine ei anna lannistua niistä. Justin nauttii minun huijaamisesta, ja ollaan saatu jo monet makeat naurut nauraa yhdessä. Bayley ja Tabitha ovat ihania kilttejä lapsia, mutta ovat päivät pitkät koulussa, kun minä täällä siivoan. Siivoan siivoan ja siivoan. Ensin aamuseitseästä kahteentoista, ja illalla vielä pari tuntia vaatteitten silittämistä. Viime viikolla vielä sain tehdä joka päivä extratunteja, kun olin kamalassa flunssassa, eikä energia riittänyt riittävän reippaaseen tahtiin. Torstai-iltana näillä oli vielä talo täynnä vieraita syömässä, kun oli joku juutalaisten juhla – päivä ensin paastottiin, ja illalla syötiin auringonlasku jälkeen. Niin tosiaan, tämä on juutalainen perhe. Siinä sai sitten tiskata, kun ruokalajeja oli useampia, ja ja kaikki muut ruokailuvälineitä lukuun ottamatta piti tiskata käsin.

Pääasia, että ihmiset ovat mukavia, ja ymmärtävät, ettei heti voi osata kaikkea. Tässä nyt katselen vielä toisen viikon verran ainakin, miten lähtee hommat sujumaan. Jos en kerta kaikkiaan viihdy, lähden Suomeen ja sillä selvä. Kukaan ei voi ainakaan väittää, että olisin luovuttanut ensimmäisen vastuksen tullessa. Töitä täällä saa tehdä valtavasti enemmän, kuin muualla, mutta uskon, että siihen tottuu, eikä sitä edes huomaa pian, kun asettuu kodiksi. Saa nähdä!

Voisin tuohon vielä kääntää viikkosuunnitelmani, niin pitäisi suunnilleen nähdä, mitä teen täällä. Ennen tänne tuloani minulle annettiin ”lukujärjestys”, jossa kerrotaan mitkä hommat kuuluvat millekin päivälle. Myös talon säännöt minulle annettiin, joten senkin voisin kopioida tänne. Internetyhteys täällä on ihan roska, mutta josko se nyt antaisi sen verran minulle aikaa, että saan ladattua nämä tekstit nettiin! Ja kiitokset jokaiselle, joka jaksoi kahlata tämän jutun loppuun asti. Ehkä tämä avaa jonkin verran syitä, miksi en ole jaksanut miettiä blogin päivittämistä. Toivotaan ainakin niin. Ja heittäkää kommenttia tai kysymystä, jos jostakin haluttaa tietää enemmän!