77. päivä

Nyt on sitten aika monta päivää takana jo täällä Englannissa, ja aika vähän jäljellä. Suunnitelmat siis hieman muuttuivat, ja palaankin takaisin Suomeen ensi maanantaina. Ei tämä au pairin arki Finchleyssä, siivoojana, ole sellaista, miten haluan välivuoteni viettää. Kielen oppimiseen ei ole tarpeeksi mahdollisuuksia, kun palkka on niin pieni, ettei ole varaa kouluun, ja päivät olen yksin kotona. Siis paluu kotimaahan, josko siellä saisi enemmän irti arjesta.

Viime viikonloppu oli melko tiukkaa aikataulua, ja sattuikin vähän yhtä jos toista. Perjantaista se alkoi, kun hyppäsin metroon ja suuntasin kulkuni kohti Kensington High Streetiä. Mentiin Sasun ja Lillin kanssa kuuntelemaan konserttia Royal Albert Halliin. Royal Philharmonic Orchestra esitti Faurén Requiemin ja Berliozin Te Deumin. Liput saatiin oikein hyviltä paikoilta naurettavan halvalla: £5 per naama. Sasulla oli opiskelijakortti mukana, ja sai siis opiskelijahintaan omansa – myyjä samantien vain kysyi, että kolme opiskelijaako? Joo no tottakai! No, oisko näyttää tytöillä opiskelijakorttia? No joo, ei olla opiskelijoita... Mutta mies päätti antaa liput meille kaikesta huolimatta halvalla, kun samaa porukkaa oltiin. Halli oli jotain uskomattoman hienoa. En varmasti ole koskaan käynyt niin hienossa konserttipaikassa, jotain, mikä on vähän verrattavissa siihen, on Finlandia-talo, jos sekään. En muista Finlandia-taloa enää kovin hyvin, kun siellä käynnistä on niin mahdottoman monta vuotta. Musiikki oli hienoa, vaikka jättikuorojen keski-ikä taisikin olla päälle 60. Tuli mahtava olo, ja päätettiin siis lähteä syömään London Bridgelle, vaikka myöhä olikin.

London Bridgellä ei oikein onnistanut. Mentiin johonkin kanaravintolaan, meidät ohjattiin pöytään, ja annettiin listat. Siinä valittiin sitten ruuat ja oltiin valmiita tilaamaan, mutta ei kukaan tarjoilija tullut kysymään tilausta. Yritettiin kovasti vinkata niille, ja yritettiin huutaa perään että oltas valmiita tilaamaan, mutta puolen tunnin odottelun jälkeen kärsivällisyys loppui, noustiin ja lähdettiin etsimään seuraavaa paikkaa. Tosin se osoittautui aika haastavaksi tehtäväksi. Kello löi jo puolta kahtatoista, ja paikat olivat kiinni jo. Viimein, kylmettyneinä, väsyneinä ja nälkäisinä löysimme pizzerian, joka vielä oli auki. Äkkiä sisään ja tilausta tekemään! Paikka oli kohtapuoliin sulkemassa, joten piti ottaa mukaan. Siitä vierestä sattui löytymään puistopenkki pöydällä varustettuna: täydellinen, tosin tuulinen paikka meille. Nautittiin pizzat ja todettiin, että toiset asiakkaat istuivat vieläkin sisällä. Joo, ei muuta kuin kohti kotia. Minä ja Lilli Fulhamiin Lillille yöksi... kunhan vain ehdittäisiin viimeiseen metroon.

No ehdittiinhän sitä, tosin missattiin Bankin pysäkki, jolla piti vaihtaa. Ei muuta kuin seuraavalla takaisin. Bankilla vaihtaessa kuulutettiin, että viimeinen yhteys kohti Earl's Courtia lähtee kahden minuutin kuluttua. Tuli kiire – siellä sitä juostiin ihmismassan keskellä portaita ylös ja alas ja yritettiin ehtiä. Juuri ja juuri ehdittiin, saatiin huokaista helpotuksesta ja vältyttiin pahemmalta säätämiseltä.

Lauantaina sitten Lillin kanssa suunnattiin Lontoon keskustaan takaisin, ja Melissan ja Annen kanssa National Galleryyn. Nautittiin taiteesta ja hyvästä seurasta, ja museon jälkeen kaakaosta Pretissä. China Townissakin käytiin, sieltä mukaan tarttui kerta kaikkiaan mukava Rolls Royce t-paita (Justin ensimmäistä kertaa täällä oloaikanani kommentoi mun vaatteita, kun oli se päällä – tykkäsi mahottomasti). China Townin jälkeen kiiruhdin jo kotiin illan lastenvahtivuoroa varten. Kotona ei kyllä ollut ketään tullessani – koira vain. Ja totta kai hälytykset päällä, mulla akku loppu, joten en päässyt käsiksi koodiin, jolla hälytyksen saa pois. Enkä tietenkään muistanut ulkoa sitä... Enkä sitäkään muistanut, kuin pitkän ajan kestää liikkua talossa ennen kuin hälytys laukeaa. Onneksi muistin sen kuitenkin, missä säilytin paperilappua, jolla koodi oli, joten syöksyin suorilta yläkertaan, kaivoin paperin esiin, ja takaisin alakertaan ottamaan hälytys pois päältä. Onneksi kerkesin. Huh huh.

Muut tulivat sitten seitsemän jälkeen, lapset jätettiin minulle, ja Justin ja Martine lähtivät ulos. Bayley tuli koiranilme naamalla kysymään minulta, olenko ihan OIKEASTI lähdössä takaisin Suomeen. Oli kuulema aika surullista, kun olin niin kiva – paljon kivempi kuin aikaisempi ranskalainen, joka ei antanut tehdä mitään itse. Juotiin lasten kanssa kaakaota vaahtokarkeilla ja pelleiltiin. Sitten kun sain lapset sänkyihin ja hiljaiseksi, alkoi siivous. Imurointiluutuaminenjärjestelytiskaaminensilittäminen. Se perinteinen, joka päättyi puoli 12 yöllä. Huhhuh.

Sunnuntaina käytiin Lillin kanssa Harrodsia katsomassa, Pretissä kaakaolla, ja Primarkissa ahdistumassa. Ja tottakai toisella kaakaolla – Nerossa tällä kertaa. Sitten kulku kohti kotia. Maanantaina Annukan kanssa käytiin Camden Townissa. Se oli kyllä melkoinen paikka. Siinä Annukkaa odotellessa jonkun kojun myyjä tuli kysymään minulta olinko espanjalainen vai italialainen. Mitä, minäkö? Mitähäh? No en. No, puolalainen? Saksalainen, tanskalainen, ruotsalainen? Joo, Ruotsi on aika lähellä. Aa, norjalainenko? Ei kun toiselta puolelta naapuri. Kaveri mietti vähän aikaa, ja sitten välähti. PAKISTANISTA?! Jes, nimenomaan. Heiheikaikki, olen Karo Pakistanista, Ruotsin itänaapurista. Camden Town oli täyttä kamalan tyrkyttäviä kojumyyjiä, mutta tarttui sieltä mukaan neljän punnan kaulakoru. Ei tehnyt mieli ostaa mitään, kun niin kovasti tyrkyttivät. Mutta Annukka sen sijaan teki hyvät kaupat, ja ostin valkoisen nahkatakin 54 punnalla. Muissa kojuissa kaupittelivat sitä 99 ja 80 punnalla. Tämä kaveri lupasi 60:een, kun Annukka näytti niin hyvältä siinä. Mutta kun rahaa ei ollut kuin 500 norjankruunua (n. £48) ja £5,50, niin saatiin sitten sillä. Kaveri jäi loppujen lopuksi tappiolle siinä takkikaupassa, kun toisesta kertoivat, että se takki ostetaan sisään 50:llä, ja norjankruunujen vaihtoon menee jonkun verran. Ihan kivat kaupat.

Tänään taas sai herätä takaisin arkeen. Lapsilla on syysloma, joten hommia on tuplasti. Toisaalta sain kyllä nukkua tunnin pidempään, eli kahdeksaan. Justin oli taas hyvällä päällä, ja siinä kun jääkaappia siivoilin, se tuli jotain äkisemään mulle, että aina oon tiellä. Ja ”minähän sanoin, ettei kermavaahtoa syödä vessassa, ja taas siinä syöt”. Mitä ihmettä?! No, se on Justin. Se rakastaa heittää mulle ihme kommentteja. Kermavaahtoa vessassa. Kaikkea sekin. Hauska heppu, sitähän tulee ihan ikävä!

Siinäpä nyt viime päivien kuulumiset. Odottelen tässä siis ensi viikonloppua ja maanantaita, että pääsen takaisin koti-Suomeen! Nähdään pian, kaikki.