Tulevaisuus ja tietämättömyys

Nyt on kysely blogin kohtalosta ohi, ja tässä vähän tuloksia:

Ylivoimainen voittaja on siis
1. Jatka arkielämän kommellusten kirjoittelua, 17 ääntä,
joten sillä jatketaan eteenpäin.

Mahdollisesti myös näitä tullaan näkemään blogissani:
2. Pukkaa kuvaa tulemaan, 7 ääntä, ja
3. Kirjoittele runoja ja tajunnan virtaa, 4 ääntä.
Kuka tietää, kuvia varmaankin on tulossa, toivotaan ainakin niin!

Ääniä saivat myös
4. Pohdiskele kaikkea, 3 ääntä ja
5. Jätä tällaisekseen, anna olla; 2 ääntä,
joten saa nähdä kuinka käy. En usko, että ainakaan raskin jättää tätä tällaisekseen.

Yhtään ääntä ei saanut kohta "Poista koko roska", eikä kohta "Jotain muuta", joten jätetäänpäs ne omaan arvoonsa. Blogi siis jatkaa taivaltaan, toivottavasti keräten lukijan sieltä toisen täältä, vaikkei elämäni nyt enää niin eksoottista olekaan kuin hullussa Britanniassa.


Moni on kysellyt, mitä teen nyt. Nyt juuri tällä hetkellä ja tulevaisuudessa - kummastakaan en oikein tiedä. Ei, en todellakaan tiedä mitä teen tällä hetkellä! Yritän etsiä töitä, ja yritän tehdä järkeviä ratkaisuja. Tärkeintä tällä hetkellä olisi ehkä selvittää, mitä minä oikeasti itse haluan. Olisi kiva tehdä jotain, mihin minulla ei ole mahdollisuutta sitten todennäköisesti moneen vuoteen, mutta mitä sellainen on? Haluan nauttia, haluan vähän aikaa pysyä kuitenkin paikoillaan ja tuntea olevani turvassa. Vai haluanko? Jaksanko olla paikoillaan? Kuten huomaatte, en tiedä mitä aion tehdä. Minulla ei ole aavistustakaan! Tällaiseen tilanteeseen joutuu herkästi, kun hyvin tehdyt suunnitelmat romahtavat, ja tuntuu kuin matto olisi vedetty alta. Jaloilleen on niin mielettömän vaikea päästä ja olo on kuin päähän iskun saaneella. Sisällä huutaa ääni "mitä minä teen, mitä minä haluan tehdä" ja järki huutaa takaisin "ole hiljaa, pitää ajatella". Siitäkös soma sota syttyy, ja tyttö hämmentyy omasta itsestään.

Lukijat toivoivat arkielämän kommelluksia, mitä minulle kyllä sattuu ja paljon. Nyt on valitettavasti ajatukset vähän lukossa, eikä oikein juttua irtoa. Olihan mulla toki synttärit viime viikolla, ja tyttäret kävivät kyläilemässä. Hauskaa oli, kertakaikkiaan!, ja sai taas kunnon naurut naurettua. Sain lahjaksi kaikkea, mitä 19-vuotias (musiikki-intoilija) tyttö vain voi tarvita:
kirja Rotumies - opas miehen valintaan (no kotiväeltä tietenkin, ja kirja on saanut aikaan monta hihityskohtausta yksinäisessä lukunurkassani)
no se mies sitten - Kevin-barbi, jonka oli tarkoitus vastata mun miesihannetta, mutta jolla olikin liian lyhyet kädet ja koukkupolvet
auto - Corvette 1958, valitettavasti vain pienoismalli (Rolls-Royce tulee kuulemma jälkikäteen)
soittimia - muovisaksofoni, jolla voi soittaa mystisiä (epävireisiä) jazz-sointuja illan hämärään, ja c-duuri huuliharppu, jolla opin jo soittamaan monta kivaa laulua
ja viimeisimpänä, joskaan ei vähäisimpänä Laulu isolla ällällä.
Kun tytöt sitä lauloivat, en tiennyt itkeäkö vai nauraa, joten tein vähän molempia. Hilpeä ilta oli, lauleltiin, ja soiteltiin vähän pianoa ja huuliharppua ja saksofonia. Syötiin! Ja saatiin illan päälle yksi miesseuralainenkin paikalle, joka taisi olla aika pökerryksissä parin tunnin jälkeen meidän jutuista ja hillittömästä nauramisesta. Toivottavasti ei aivan kamalaa järkytystä kokenut. Luultavasti ei, kun eilen illalla saatiin sitten sen luona käydä kahvilla.

Tässä pitäisi kai vääntäytyä ylös sängynpohjalta, kävästä suihkussa, ja pistää nokkansa lumiseen pakkasilmaan. Kello käy jo pitkällä iltapäivää, ja mie vielä täälä.