5. päivä Suomessa

Isä tuossa kävi kysäsemässä, että vieläkö olen Englannissa, muutama päivä jäljellä. Oli kuulema jäänyt blogi kesken, ja pitäisi senkin mukaan kotiutua. Tosiaan siis Suomessa jälleen olen! Ja ah tätä ihanuutta ja riemua, syksyn pimeää ja kylmää harmautta. Tätä sitä ikävöi Lontoon sateisilla kaduilla.

Voisin tässä kyllä ihan nopeasti kertoa viimeisimmät saikkaukset sitten edellisen tekstin. Viimeiset vapaapäivät Lontoossa, eli viikko sitten viikonloppuna, vietin erittäin mielenkiintoisesti. Lauantaina istuin omassa huoneessa koko päivän aamusta iltaan. Pakkailin ja istuin tietokoneella, enkä jaksanut alkaa millekään järkevälle kaatosateen kanssa. Sunnuntaina heräsin auringonpaisteeseen, joten suuntasin kulkuni Lontoon keskustaan. Siellä vietettiin aikaa Klasun ja Helmin kanssa - käveltiin ympäriinsä ja katseltiin maisemia. Ihasteltiin Lontoota, syötettiin puluille lakua, käytiin Sloane Squarella ranskalaisessa kahvilassa ja kauhisteltiin kalliita kauppoja. Illan päälle päätin lähteä konserttiin, ja käytiin kuuntelemassa Bachia ja Händeliä St. Paul's Churchissa Covent Gardenissa Sasun ja yhen toisen pojan kans (en muista nimeä vieläkään!). Oli ihan kiva konsertti, ei sen parempi, mutta ei huonompikaan. Juuri 5 punnan arvoinen - Händelistä tykkäsin kovastikin. Konsertin jälkeen marsiskeltiin Waterin rantaan, missä Klaus ja Helmi odottelivat ilmapallojen kanssa. Siinä jonkin aikaa poristiin, sanottiin tervemenoa ja lähdettiin kukin omalle suunnalleme. Lämmin ja mahdottoman mukava viimeinen päivä takana! Kiitos siitä kaikille mukaville ihmisille ja aurinkoarmaalle taivaalle.

Maanantai, viimeinen aamu Arden Roadilla, koitti jälleen surkean harmaana ja kosteana. Pakkailini viimeset tavarani - osaa vaatteita en löytänyt kerta kaikkiaan mistään ja jätesäkillinen krääsää, kenkiä ja kuteita lensi roskikseen. Justin oli kuvauskeikalla, Tabitha koulussa, ja Martine otti Bayleyn mukaan ja lähti shoppailemaan. Huikkasi vain ovelta, että jätä avain postilaatikkoon, jos ei kukaan ole ehtinyt tulla takaisin ennen kuin lähden. Tosin molemmat, sekä Martine, että Justin kuulema kotiutuisivat ennen yhtätoista, jolloin minun pitää lähteä. Kello lähenteli yhtätoista, eikä ketään kuulu. Minulla oli vielä lentoliput tulostamatta, ja pitäisi jo aika lailla olla menossa asemalle, jos kukaan ei kerkeä viemään. Nopeasti katsomaan olisikohan toimiston ovi auki. Onneksi oli, ja vielä joku nuori mies töissä siellä. Kysäsin, mihin aikaan Justin on tulossa - 12 ja 1 välillä kuulema. Ei siis tarkoitustakaan tulla ennen minun lähtöä. No, kyseinen kaveri sitten printtaili liput ja itse syöksyin sisään. Viittä yli yhdeltätoista Martinelta tulee tekstari, että jumittui liikenteeseen - hyvää matkaa. JES! Eipä siinä auttanut kuin lähteä juoksemaan sitä parin kolmen kilometrin matkaa metrolle. Pari pysäkin väliä pääsin jopa bussilla. Oli se jännää, kun ei ollut aavistustakaan ehtiikö lentokentälle ajoissa. Ystävällisten herrasmiesten avustuksella selvisin oikeisiin metroihin kaikkine laukkuineni, ja jossain vaiheessa totesin, että samassa vaunussa oli suomalainen perhe menossa samalle lennolle. Oli aika huokaista helpotuksesta. Kerkeäisin todennäköisesti ajoissa perille.

Lennolle onneksi ehdin, ja Suomeen asti selvisin. Helsinki-Vantaan lentokentällä oli kummitäti vastassa, jolle sitten menin yöksi. Tiistaiaamuna hyppäsin Pasilan asemalta Jyväskylän junaan, ja puolenpäivän aikoihin löysin itseni Jyväskylän Matkakeskukselta. Armoton kylmyys hytisytti, vaikka aurinko paistoi, mutta kun kylmyyteen vähän tottui niin tuli hyvä mieli. Täällä sitä sitten oltiin, onnellisesti takaisin kotimaassa, huomisesta ei mitään hajua. Jaa, että mitäkö tekisin? Noo, jos saisin jouluun asti nyt jotain töitä, niin sitten miettis lisää. En edes jaksanut vielä vaivata päätä sen enemmillä. En edes sitä jaksanut miettiä olenko Suomessa vai jossain muualla ensi vuonna. Juurihan pääsin pois Englannista!

Pari päivää pyörin sitten vanhoissa, viime kesästä muistuttavissa Jyväskylän maisemissa. Oli mukava nähdä ihmisiä, nauraa kunnolla ja ottaa rennosti. Keskiviikkona myöhään kaverin kanssa suunnattiin auton nokka kohti Oulua, missä pääsin kaverille yöksi myöhäisestä saapumisesta huolimatta, ja torstaina päivällä Tornioon. Täällä sitä nyt ollaan, töitä haettu huonolla menestyksellä, ja hahmottelu tulevasta alkaa muodostua pään sisällä. Mitään varmaa ei ole vielä, onneksi. Mutta mitä jos lähtisin vapaaehtoisena lastenkotiin vaikkapa Nepaliin? Siitä saisi sellaista kokemusta, mitä ei joka tytöllä olisikaan, ja josta varmasti hyötyisin tulevaisuudessa opettajana. Rahallisesti se ei auta kyllä opiskeluja hiukkaakaan, mutta mitä siitä. Kokemukset ovat tässä vaiheessa niitä tärkeitä. Kävisi vaikka muutaman kuukauden siellä, ja tulisi sitten kesäksi painamaan töitä tänne. Esimerkiksi.

Katsotaan nyt miten hommat lähtevät muotoutumaan! Ideoita ja kommentteja otetaan vastaan! Ja vastatkaapas kyselyyn myös tämän blogin kohtalosta.